Tyttökvartetti vauhdissa

Viime päivityksestä on hujahtanut nolon paljon aikaa. Illat ovat menneet kuin siivillä, ja viikonloppuihinkin on siunaantunut ohjelmaa. Nöyrä anteeksipyyntöni kaikille blogini seuraajille!

Sylvin vinksahtanut naamakuvio antaa sille hauskan kettumaisen ilmeen,
joka tässä poseerausasennossa oikein korostuu.

Pennut ovat kasvaneet hurjasti. Sylvi ja Maru ovat isoimmat tyttöpentuni ikinä. Ne painavat nyt aivan yhtä paljon, mutta ruumiinrakenteelta ne ovat erilaiset. Sylvi tuntuu käsissä atleettiselta ja jäntevältä, kun taas Maru on kerännyt massaa enemmän keskivartalon kohdalle. Nyt pentuna siitä ei vielä ole haittaa, mutta vuoden iästä eteenpäin kannattaa olla tarkkana, ettei painoa kerry liikaa. Sanotaan, että kissalla (kuten koirallakin) pitää tuntua kylkiluut. Jos ne eivät erotu, pitää tarjoiluja rajoittaa.

Maru paikassa, joka sittemmin poistui käytöstä. Alempana kerron syyn. 

Myös Manulle on ruoka maistunut hyvin viime aikoina. Erica sen sijaan haluaisi syödä vain herkkupalat ja häipyy yleensä ensimmäisenä lautasen äärestä. Se käy kuitenkin niin innokkaasti rohmuamassa isojen kissojen lautasilta ruokia, ettei se kyllä aliravitsemuksesta kärsi. Pari päivää sitten vertasimme näiden pentujen painoja aiempiin pentueisiin ja huomasimme, että Erica kulkee aivan samalla kasvukäyrällä kuin aiempien pentueiden tytöt yleensä. Näiden isojen mimmien rinnalla se vain tuntuu pieneltä ja sirolta.

Erica, Sylvi ja Manu päivätorkuilla suosikkipaikassaan kiipeilytelineen alakorissa.

Nyt kun pennut ovat 11-viikkoisia, niitä ei pidättele enää mikään. Ne syöksyvät ohjuksen tavoin huoneesta toiseen, loikkaavat nojatuolista toiseen, kiipeilytelinettä ylös ja alas. Lelut saavat kyytiä ja ruokapöydän liina löytyy lattialta harva se aamu. Vauhti hiljenee ainoastaan päiväunien ajaksi. Ja sitten taas mennään...

Olohuoneen kiipeilytelineessä on leikitty innokkaasti hippaa, mutta muutama päivä sitten turvallisuuspoliisin oli pakko puuttua asiaan.

Pienet hurjapäät Manu ja Sylvi vauhdissa.

Kiipeilytelineesssä ylimpänä on hauskan näköinen punottu pesä, jonka kuperalle katolle, suunnilleen 170 sentin korkeuteen, varsinkin Manu alkoi muutama viikko sitten kiivetä. Nostimme sen ensin aina alas sieltä, mutta kun se tuntui olevan niin varma itsestään, annoin sen vähitellen jäädä sinne ja hankkiutua itse alas. Kunnes Sylvi keksi saman hauskuuden.

Ei suinkaan riittänyt, että siellä istuttiin ja ihmeteltiin vierekkäin, vaan siellä piti leikkiä kukkulan kuningasta ja yrittää pudottaa toinen alemmaksi! Tässä vaiheessa palveluskunnan hermot pettivät ja yläkori pylväineen ruuvattiin irti. Nyt sitten telineestä on tarjolla ainoastaan vähän toista metriä korkea versio, jonka päällä voi rauhassa riehua ilman että ketään sattuu kovinkaan paljon.