Vaakanatsi tarkkailee painoa

Grammantarkka keittiövaaka on tärkein väline pentujen terveyden ja kehityksen seurannassa. Jos painoa tulee vuorokaudessa 10-15 grammaa, kaikki on todennäköisesti hyvin. Pentu syö riittävästi ja kasvaa käyrien mukaan.

Meillä on vakiintunut käytännöksi punnita kaikki pennut nyt alkuviikkoina kolme kertaa vuorokaudessa ja myöhemmin kaksi kertaa. Viimeisinä viikkoina ennen luovutusta riittää kerran vuorokaudessa. Lukemat merkitään painontarkkailulomakkeeseen, josta on helppo heti tarkistaa tilanne vuorokautta aiempaan lukemaan verrattuna. 

Toistaiseksi pennut kulkevat vielä värikoodeilla. Paremmat nimet ne saavat vasta, kun ensimmäiset viikot ovat turvallisesti ohi. Punainen ja liila ovat tyttöjä, vihreä, kulta ja sininen poikia. Liila tyttö painoi syntyessään vain 77 grammaa, mutta se on kirinyt hienosti muita kiinni. Luovutusiässä eroa tuskin enää huomaa, ja aikuisena siitä tulee aivan normaalikokoinen naaras.

Lomakkeesta lukemat viedään excel-taulukkoon. Siihen on joka pennulle merkitty oletuskasvukäyrä tähänastisen kehityksen perusteella (katkoviiva). Kiinteä viiva on painokäyrä. Käyrän ylin lukema näyttää viimeisimmän punnituksen tilanteen.

Kuten tavallista, poikapentujen käyrät huitelevat selvästi tyttöjen yläpuolella. Liila on vielä muiden alapuolella, mutta noudattaa hyvin omaa käyräänsä. Pentueen ongelmatapaus on ollut punainen tyttö, jonka painonlisäys on useana päivänä ollut nippanappa sallitun rajoissa. En ole vielä saanut selville, mistä tämä johtuu. Se on ehkä muita laiskempi imemään tai voi olla, ettei se ihan pärjää muille kamppailussa nisäpaikoista ja luovuttaa vapaan paikan etsimisen liian helposti. Olen yrittänyt tarkkailla sitä saadakseni selville ongelman syyn, mutta toistaiseksi se on hämärän peitossa. Niinä päivinä, kun painoa ei mammanmaidolla ole kertynyt tarpeeksi, olen antanut pennulle lisäruokana emonmaidonvastiketta.

Ruokkiessa olen voinut vain todeta, ettei pentu ainakaan heikko ja vaisu ole. Käsissäni on ollut pikku takiainen, joka on kiljunut korvia viiltävästi ja taistellu urhoollisesti päästäkseen irti. Viidestä millilitrasta maitoa on mahaan mennyt parhaimmillaan kolme, mutta pari kolme ruokintakertaa päivän aikana on yleensä riittänyt pitämään painonnousun sallitulla tasolla. Joku muu olisi saattanut hyväksyä pienemmänkin nousun, mutta kokemuksesta tiedän, että jos pennun kunto pääsee romahtamaan, sen nostaminen on työn takana.

Mitä isompi pentue on, sitä tärkeämpää on myös emon riittävä nestetankkaus. Siksi Sinikalle tarjoillaan monta kertaa päivässä soppaa, jonka valmistus on erittäin yksinkertaista: kahteen ruokalusikalliseen kastikkeellista valmisruokaa lisätään vettä niin, että muodostuu keitto. Vaihtelun ja ravinteiden vuoksi tarjoilen päivittäin myös kuivaraksuja, mutta silloin otan Sinksun syliini ja ruiskutan sen suuhun millilitra kerrallaan vettä 10 millin ruiskulla. Kupista se ei ole innostunut juomaan. Näillä eväillä siro ja hoikka emo on saanut neljän pennun painon pysymään hyvin käyrällä, ja se viideskin tarvitsee vain vähän apua.

            Zuppa di Pollo eli kanakeitto - Sinksun lempisoppa.

Se on tyttö! ... tai ööh...

Keskiviikkona 14.8. Sinikka päätti vihdoin synnyttää. Jo edellisenä päivänä olin rientänyt yhden aikoihin kotiin etätöihin, kun mamma oli kuulemma kehrännyt tauotta ja etsinyt synnytyspaikkaa. Koko iltapäivän olin istunut pentulaatikon vieressä lattialla. Välillä tehnyt töitä läppäri sylissä, välillä hieronut synnyttäjän selkää. Kello viideltä Sinksu oli hypännyt laatikosta ja ilmoittanut, että se oli sitten siinä. Nyt voisi palata takaisin muiden seuraan.

Seuraavana päivänä oli kuitenkin tosi kyseessä. Ensimmäinen pentu syntyi iltapäivällä varttia yli kolmen ja viimeinen illansuussa puoli kuudelta. Ensisynnyttäjä tiesi täsmälleen, mitä sen piti tehdä, ja kaikki sujui loistavasti. Minulle jäivät lähinnä paperityöt: merkitsin muistiin, koska pentu syntyi, mitä se painoi ja mikä sen sukupuoli oli. Lisäksi tein hännänpäähän kynsilakalla merkin erottaakseni ne myöhemmin toisistaan. Jotta emo ei turhaan huolestuisi, en uskaltanut ottaa pentuja pois laatikosta, vaan suoritin punnituksen pienellä keittiövaa'alla laatikon nurkassa. Samalla yritin tähyillä, miltä hännän alla näytti.

Ainoa keino erottaa tyttö- ja poikapentu on arvioida kahden reiän väliä. Poikapennulla se on pari milliä pitempi kuin tytöllä. Aiemmissa pentueissani pojilla on lisäksi näkynyt selvästi pikku nappulat kahden reiän välissä. Tällä kertaa niitä ei erottunut, ja se vei ensimmäisen kerran kasvattajauralla määrityksen harmillisesti harhaan.

Julkistin facebookissa viiden tyttöpennun syntymän, keräsin onnittelut ja hämmästelyt tasaisesta sarjasta. Ja koko ajan jossain mielen sopukoissa oli epävarma olo - olinkohan sittenkään arvannut oikein? Seuraavina päivinä tutkin pentuja tarkemmin paremmassa valossa ja epäilykseni kasvoivat. Lauantaina kymmeniä pentueita kasvattanut kaverini Eila käväisi meillä ja vahvisti uuden arvioni: kolme poikaa ja kaksi tyttöä!

Hävetti ja nolotti! Olisin edes pitänyt suuni kiinni kunnes olin katsonut tarkemmin. Mutta Eila lohdutti ja kertoi tietävänsä tapauksia, joissa kissan oikea sukupuoli on selvinnyt vasta aikuisena näyttelyssä, parin sertin jälkeen. Onneksi niin pitkälle ei ehditty tällä kertaa...

Tärkeintä kuitenkin on, että tenavat jakselevat mainiosti. Ne mönkivät uutterasti emon ympärillä maitohanaa etsien, ja nähtävästi hyvällä menestyksellä, sillä viiden päivän aikana jokainen on lähes tuplannut painonsa. Mutta siitä kerron enemmän myöhemmin.

Pentuja tulossa - toivottavasti

Kissalamme nuorin naaras, melkein 2,5-vuotias Sinikka odottaa vihdoinkin pentuja. Projekti alkoi melkein vuosi sitten, joten kärsivällisyys on tosiaan ollut koetuksella.

Koko syksy meni ilman ainuttakaan juoksua. Kun ensimmäinen juoksu sitten vuodenvaihteessa tuli, piti odottaa suositusten mukaisesti toista juoksua. Se tuli helmikuun lopulla, ja kollini Robin saapui morsiussviittiin eli saunamme pesuhuoneeseen Sinksun luo. Ensimmäisen illan morsian esitti vaikeasti tavoiteltavaa, mutta jo seuraavana päivänä nuorenparin rakkauden liekki alkoi leiskua.

Hyvin pian Sinikassa alkoivat näkyä raskauden merkit: pieniruokaisen neitosen ruokahalu tuplaantui, paino alkoi nousta ja vyötärö tukevoitua. Kunnes kuukauden kuluttua ruokahalu palasi ennalleen ja paino alkoi taas laskea. Vein Sinikan eläinlääkärille tiineysultraan - ja kohtu oli tyhjä! Pennut olivat ilmeisesti jääneet kiinnittymättä kohtuun ja tiineys oli mennyt kesken. Kissojen keskenmenoa ei ole helppo huomata, koska emo putsaa itse kaikessa hiljaisuudessa jäljet.

Seuraavan juoksun tullessa astutus ei tullut kysymykseen, koska silloin mahdolliset pennut olisivat syntyneet juuri, kun olisin ollut työmatkalla Englannissa. Mieheni kieltäytyi ehdottomasti hoitamasta synnytystä...

Ja taas odoteltiin juoksua... Lopulta se alkoi Englannin-matkaani edeltävänä päivänä. Hain Robinin kiireesti meille ja tyrkkäsin pariskunnan tuttuun sviittiin. Koittakaa viihtyä, minun pitää nyt pakata! Kun varhain aamulla lähdin lentokentälle, mies jäi valvomaan astutusta ja minä seurasin tilannetta tekstiviestien välityksellä aina kun ehdin.

Runsaan kolmen viikon kuluttua tiineyden merkit alkoivat taas näkyä, mutta keväisen keskenmenon jälkeen en uskaltanut olla kovin toiveikas ennen kuin vasta nyt, kun reilut kuusi viikkoa on kulunut. Kissa kantaa noin 9 viikkoa, joten tuloksia on luvassa elokuun puolivälissä.

Toivon hartaasti, että kaikki sujuu tällä kertaa hyvin, eikä pentueesta tule valtavan isoa. Seuraava blogipäivitys tulee, kun pennut ovat syntyneet.

Hurjapää ja prinsessa

Vaikka siskokset ovat toistensa parhaat kaverit, niiden luonteet ja kiinnostuksen kohteet ovat huvittavan erilaiset. Jos Terttu olisi ihminen, se todennäköisesti kampailisi barbeja prinsessamekkoon pukeutuneena. Pirkko puolestaan rakentelisi legoista avaruusaluksia tai tekisi kokeita jollain pikkukemisti-pakkauksella - vaatteilla ei olisi mitään väliä.

Pihoistamme pienempää ympäröivät korkeat muurit ja pihan kaikki mahdolliset aukot on verkotettu. Niinpä kissat voivat ulkoilla siellä ilman valjaita valvotusti. Terttu on erikoistunut metsästämään erilaisia öttiäisiä. Se tekee hurjia hyppyjä milloin minkäkin pörriäisen perässä. Toivon vain, ettei se haukkaa ampiaista, sillä turvonnut suupieli ei toisi pisteitä ensi viikonlopun näyttelyssä, ja turvonneesta kitalaesta voisi olla vielä ikävämmät seuraukset. Jos ötököitä ei ole näkyvissä, Terttu mutustelee ruohoa ja poseeraa viehkeästi kameralle.

Sillä välin kun Terttu metsästää hyönteisiä, Pirkko (kuvassa) leikkii formulaa. Ensin se kiitää muutaman kerran ympäri pihaa ja kasvilavojani ajatusta nopeammin. Kun maasto on kartoitettu, se alkaa tutkia vähän vaarallisempia paikkoja. Omenapuu on iso hitti ja Pirkko olisi sen latvassa salamannopeasti, ellen olisi virittänyt kanaverkkoa esteeksi. Viikko sitten istutin viinikärhön puun juurelle, ja kärhöparka on jo kärsinyt aika pahasti pienten kynsien käyttäessä sitä kiipeilytukena. Kun Pirkko vihdoin uskoo, ettei puuta pitkin pääse ylemmäs, se siirtyy hyppelemään ruukusta toiseen. Eräs isoimmista ruukuista on täynnä vettä, mikä kiinnostaa pikkukissaa erityisesti. Varsinkin jos vesi ei ulotu aivan piripintaan, Pirkon on pakko hypätä keikkumaan sen reunalle (leveys 3 cm) ja kokeilla, ulottuisiko vettä juomaan. Vielä se ei ole molskahtanut veteen, mutta epäilemättä sekin hetki koittaa.

Terttu on selvästi ymmärtänyt, että hienon pienen kissan kannattaa välttää likaisia paikkoja. Pirkon mielestä taas kura ja rapa ovat erityisen kiinnostavia. Jos kastelen salaattipenkkiäni, Pirkko hyökkää välittömästi steppailemaan märkään multaan. Kun sadekuuro kerran yllätti kesken ulkoilun, muut kissat siirtyivät katoksen alle suojaan, mutta Pirkko jäi syöksähtelemään ympäri pihaa. Sen mielestä sadepisarat olivat tosi jännä juttu, eikä sitä haitannut tippaakaan, vaikka turkki siinä touhussa vähän kastui.

Varjona vierellä

Vaikka ragdollit ovat ihania lullukoita, kaikki niistä eivät ole sylikissoja. Osa saattaa viihtyä sylissä pitempään - varsinkin jos niitä samalla harjataan - mutta monesti ne hyppäävät pois, kun päästät irti.

Sen sijaan ragdollit ovat ehdottomasti seurakissoja. Ne haluavat olla siellä missä tapahtuu. Kun istumme iltaisin olohuoneessa katsomassa telkkaria (tai päivittämässä blogia läppäri sylissä), kissat lojuvat vieressä sohvalla ja kiipeilytelineen tasoilla. Jos lähden tyhjentämään tai täyttämään tiskikonetta, pennut haluavat ehdottomasti olla mukana. Isommille kissoille se ei enää riitä ohjelmanumeroksi, ellei ruokakuppi kilahda pöytään. Erityisen innokas aputiskari on Pirkko (kuvassa). Jos nostan se sivuun, etteivät kahvitipat likaisista kupeista tippuisi sen päälle, se on sekunnissa taas hommissa. Jos avaan jääkaapin, pennut ovat heti tutkimassa hyllyjä. Ne työntävät kuonoaan jopa pakastimen ovenrakoon, mutta sen vetokoreihin ne eivät onneksi pääse.

Viime viikolla tiskasin keittiössä käsin ison kasan muovisia kukkaruukkuja, joissa olin kasvattanut erilaisia taimia puutarhaani ja kasvimaalle. Pirkko naukui jalkojen juuressa niin vetoavasti, että hellyin poikkeuksellisesti nostamaan sen tiskipöydälle. Pikkukisua ei märkä tiskipöydä haitannut tippaakaan. Se istua nökötti hievahtamatta tiskipöydän reunalla ruukkuvuoren vieressä ja tuijotti herkeämättä tiskiharjan liikkeitä multaisessa pesuvedessä.

 Pari päivää sitten paistoin kesän ensimmäisen mustikkapiirakan. Vilkaisin ympärilleni, ennen kuin avasin kuuman uuninluukun, mutta kun käänsin selkäni, Pirkko oli salamana paikalla ja länttäsi tassunsa avoimen luukun päälle! Tönäisin välittömästi sen pois, heitin piirakkavuoan uuniin ja sieppasin pennun tutkiakseni miten tassulle kävi. Polkuanturoissa ei näkynyt jälkiä palovammasta, mutta pidin silti tassua valuvan kylmän veden alla kunnes Pirkko alkoi puolen minuutin kuluttua protestoida. Päästin sen lattialle ja tenava lähti iloisesti kipittämään ontumatta. Huh, ainakaan tassu ei vaikuttanut kipeältä... Avasin uuninluukun uudestaan ja kokeilin, kuinka kuumaan kohtaan tassu oli osunut. Yllätyksekseni sisäpuolen lasi oli luukun reunassa vain lämmin. Tällä kertaa kävi hyvä tuuri, mutta tapahtuma oli itselleni hyvä muistutus siitä, että pentujen kanssa pitää olla todella tarkkana. Ne todella ehtivät joka paikkaan!

Hyvässä seurassa

Pentujen rekisterikirjat tulivat vihdoin viime viikolla. Jännitys alkoi jo kohota, sillä Kissaliiton toimisto jäi kuun vaihteessa kesälomalle. Viime metreille asti tuli rekisteröintipapereihin täydennyspyyntöjä - jopa dokumenteista, jotka Kissaliittoon oli lähetetty jo vuosia sitten.

Kuvassa on Pirkon sukutaulu, mutta nimeä ja sukupuolta lukuunottamatta Tertun ja Unskin rekisterikirjat ovat aivan samanlaiset. Jokaisella rotukissalla kuuluu olla rekisterikirja, josta voi nähdä sen esivanhemmat. FiFeen kuuluvan Kissaliiton rekisterikirjoihin on merkitty neljä polvea taaksepäin. (Kuvaa klikkaamalla saat sen suurennettua lukukelpoiseksi.) Ellei kissalla ole rekisterikirjaa, se on ulkonäöltään rotukissaa muistuttava kotikissa. Kissanpennut rekisteröidään pian syntymän jälkeen ennen luovutusta. Myöhemmin kissaa ei enää voi rekisteröidä, ellei rotu hyväksy uusia, rodunmukaisia kissoja noviiseina, kuten esimerkiksi eurooppalaisessa rodussa tehdään. Ragdolleihin ei noviiseja kuitenkaan oteta.

Kissan nimen alkuosa (Dollgarden's) on kasvattajanimi, joka tulee kaikille samassa kissalassa syntyneille pennuille. Toinen nimi (Campanula) on kasvattajan kissalle antama rekisterinimi. Moni kasvattaja nimeää pentueet aakkosjärjestyksen mukaisesti, mutta nimi voi noudattaa myös jotakin teemaa. Esimerkiksi kollipoikamme Eurovisions San Francisco tulee kissalasta, joka nimeää pentunsa euroviisukappaleiden mukaan.

Nimen edessä tai yläpuolella on sen kissanäyttelyssä saavuttama titteli. Monni on Grand International Champion (GIC) ja pentujen isä Mino on Champion (CH). Rekisterinumeron edessä on maatunnus. FI tai FIN tarkoittaa Suomea, mutta pennuilla on sukujuuria mm. Tanskassa (DK), Tsekissä (CH), Ruotsissa (S) ja Hollannissa (NL). Siitoskissoja tuodaan usein ulkomailta, sillä ienessä populaatiossa kaikki kissat olisivat muuten pian sukua toisilleen.
Nykyään rekisterikirjoihin merkitään nähtävästi myös vanhempien HCM-status (HCM = Hypertrofic Cardio Myopathy), eli tieto siitä, kantavatko ne geeniä, joka aiheuttaa ragdolleissa ja muutamassa muussa kissarodussa esiintyvää sydänsairautta. Kumpikaan tämän pentueen vanhemmista ei kanna HCM-geeniä, mutta kannattaa muistaa, että on myös muita sairauksia aiheuttavia geenejä, joita ei pystytä toteamaan geenitesteillä. Jos huono tuuri käy, kaksi resessiivistä eli väistyvää geeniä napsahtaa yhteen ja aiheuttaa jonkin ikävän sairauden. Aivan kuten ihmisilläkin. Pentujen esivanhempien ei kuitenkaan tiedetä sairastaneen perinnöllisiä sairauksia.

Pentujen emon veriryhmää ei jostain syystä ole merkitty rekisteriin. Olenkohan unohtanut merkitä sen lomakkeeseen? Monni on veriryhmältään B, mutta tällä on merkitystä vain, jos kissaa käytetään kasvatukseen. Kissojen veriryhmät periytyvät eri lailla kuin ihmisten, sillä A- ja B-kissoille ei voi syntyä AB-pentua. A-veriryhmä on yleisin, joissakin roduissa on myös B-veriryhmää ja kaikkein harvinaisin on AB.

Kaksi paitaa ja peppu

Tänään ihmettelimme, kun oli niin hiljaista, eikä pentuja näkynyt niiden tavanomaisilla nukkumapaikoilla, sohvalla tai kiipeilytelineellä. Pienen etsimisen jälkeen troikka löytyi umpiunessa talon toisesta päästä, tuolilla pysyvämpää säilytyspaikkaa odottaneesta hiekkalaatikosta. Unski ja Pirkko lojuivat laatikon päädyissä ja Terttu oli levittäytynyt keskelle mukavasti kierteelle.

Kuten ihmislapsillakin kissanpennun paras kaveri on toinen pentu. Emo ruokkii, pesee ja vahtii, ettei kukaan hölmöile, mutta leikkimään emo ei innostu. Yhtenä laumana pennut ryntäilevät huoneesta toiseen sen mukaan, missä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Välillä ne pysähtyvät hetkeksi painimaan, leikkimään pallolla tai tappamaan leluhiirtä. Jopa ruokalautanen on yhteinen. Ja kun lautanen ruoka-aikaan kalahtaa keittiön pöydälle ja ruokapurkki avautuu, joka tenava on salamana paikalla, sillä nopeat syövät hitaiden eväät. Jos myöhästyy, ovat kananpalat ruokakeon päältä todennäköisesti jo kadonneet sisarusten suuhun.

Kun pentu muuttaa uuteen kotiin, suuri muutos sen elämässä on nimenomaan samanikäisten kavereiden puute. Hyvällä tuurilla perheen muut kissat tarjoavat leikkiseuraa, mutta ellei sitä ole saatavilla, tulee uuden omistajan paneutua tosissaan pikkukissan leikittämiseen. Voidakseen hyvin se tarvitsee päivittäin riehumista ihan niin kuin ruokaakin. Pitkän päivän yksin kotona ollut pentu yrittää tyydyttää seuran- ja leikintarpeensa illan aikana liimautumalla omistajan kylkeen, seuraamalla tätä joka paikkaan ja kerjäämällä huomiota. Hellyyttävää, mutta myös surullista, kun tietää sen johtuvan yksinäisyydestä.

Ainoana kissana ragdoll-pentu tarvitseekin paljon huomiota ja leikkiseuraa. Ahkera leikkiminen - hyppely, juokseminen ja kiipeily - myös vahvistaa sen lihaksia ja pitää kuntoa yllä. Samalla omistajan osoittama huomio saa sen unohtamaan nopeasti sisaruksensa ja tuntemaan itsensä tärkeäksi osaksi uutta perhettä.