Prinsessa Ruusunen

Alchemillan unenlahjat ovat kadehdittavat. Kun sitä väsyttää, sen pää alkaa pilkkiä ja parissa sekunnissa se nukahtaa aivan riippumatta siitä missä sattuu olemaan. Ei haittaa, vaikka sisaruksilla olisi vieressä täysi vauhti päällä. Olen nähnyt Monni-siskon (Anemone) tekevän kunnon pomppuhypyn sen päälle amerikkalaiseen vapaapainityyliin, ja pentu on tuskin hätkähtänyt.

Alchemillan lempipaikka on sohvalla, mieluiten läppäri sylissä vaakatasossa töitä tekevän mieheni jalkojen välissä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että neiti haluaa nukkua yönsä ihmisten kanssa myös tulevassa kodissaan, jos sille annetaan siihen mahdollisuus. Tässä on paikallaan kuitenkin pieni varoituksen sana: kylkeä on yöllä työlästä kääntää, jos jalkojen välissä peiton päällä nukkuu kissa.

Sylikissat ja seikkailijat

On hauskaa huomata, kuinka pentujen luonne erottuu jo kolmiviikkoisena, sillä nyt seitsemän viikon ikäisenä kaikkien persoonallisuus on kehittynyt aivan siihen suuntaan kuin kuukausi sitten oletin. Anemone (edessä) on ihana nallukka, joka myös mielellään härnää sisaruksiaan

ja provosoi niitä painimaan. Se on saanut lempinimen Monni.

Poika Amaranthus (tuolinjalan takana) taas viihtyy loikoilemassa sohvalla ihmisten vieressä. Kyllä se lähtee painiinkin mukaan, mutta on selvästi harkitsevaisempi kuin hurjimmat siskonsa.

Alchemilla (keskilattialla hiirtä vahtimassa) on sen sijaan varsinainen sylikissa. Se kiipeää oma-aloitteisesti sohvalla lueskelevan viereen ja nukahtaa siihen. Tosin se on myös joukon ketterin kiipeäjä, joka mielellään lähtee pentuhuoneen ulkopuolelle tutkimusmatkalle.

Artemisia (leikkimökin ovella) on selvästi saanut riehugeenin tuplana. Se jaksaa leikkiä vaikka kuinka pitkään ja kieppuu usein Anemonen kanssa keränä pitkin lattioita. Ne ovat kuitenkin parhaita kavereita, sillä leikin jälkeen ne nukahtavat päiväunille kylki kyljessä.

Näyttelyuralla

Pennuista tulee nyt kyselyjä lähes päivittäin. Vapaana on siis enää poika, Dollgarden's Amaranthus (kuvassa). Se on sekä kuvioltaan että muodoiltaan kaikin puolin niin onnistunut yksilö, että haluaisin löytää sille ostajan, joka on valmis käymään sen kanssa myös näyttelyssä edes sen verran, että pojalle saadaan champion-titteli. Aino-emon tittelin saamiseen tarvittiin kolme lauantaita puolen vuoden aikana. Koska pojassa on niin hyvää potentiaalia, sen hintakin on hiukan korkeampi, 750 euroa. Lemmikkitason pennut maksavat 650 euroa.

Näyttelykissan hoito ei eroa normaalista hyvästä hoidosta oikeastaan muuten kuin että kissa pitää pestä ennen näyttelyä. Meillä kaikki kissat syövät laadukasta kissanruokaa ja ne saavat säännöllisesti rokotukset riippumatta siitä näyttelytetäänkö niitä vai ei.

Näyttelypäivä alkaa aamulla noin kahdeksan aikoihin. Ensimmäiseksi eläinlääkäri tarkastaa nopeasti jokaisen tulijan ja varmistaa, että sillä ovat rokotukset voimassa eikä mitään tarttuvia sairauksia. Sen jälkeen saadaan näyttelynumero ja etsitään samalla numerolla merkitty häkki. Kissa odottaa vielä kuljetuslaatikossa, kun omistaja pyyhkii häkin desinfiointiaineella varmuuden vuoksi ja ripustaa 60x60 cm kokoisen häkin reunoille mittojen mukaan ompelemansa verhot sekä pohjalle pehmustetun alustan. Moni asentaa häkkiin myös kissan riippumaton tms., mutta me olemme pitäneet toistaiseksi rekvisiitan minimissä. Lisäksi häkkiin asetetaan pieni hiekkalaatikko, vesikuppi ja ruokakuppi kuivamuroille. Tosin ainakaan Aino ei ole näyttelyjännitykseltään juuri syönyt tai pissannut.

Kissat on jaettu eri tuomareiden arvosteltaviksi rodun, kuvion ja värin mukaan. Seuraavaksi omistaja alkaa pitää silmällä, koska oman kissan vuoro tulee. Tämä on suhteellisen helppoa, sillä jokaisen tuomarin vieressä on isolle paperille merkitty tälle tulevien kissojen näyttelynumerot, jotka vedetään yli sitä mukaa kuin kissa on arvioitu. Omalla vuorollaan omistaja nostaa kissan arviointipöydälle ja tuomari alkaa tutkia sitä. Usein tuomari on muualta kuin Suomesta, joten arviointi tapahtuu englanniksi. Arvioinnissa kissa saa pisteitä väristä, kuviosta, turkin kunnosta, pään muodosta, silmien muodosta ja väristä, korvien sijoittumisesta ja muodosta jne.

Samassa aikuisten luokassa kilpailevista tuomarin mielestä paras kissa saa sertin. Aino-emo sai joka näyttelystään sertin. Tuomari kirjoittaa arvionsa myös lapulle, jonka saa näyttelytodistuksen mukana itselleen. Monen tuomarin käsiala on tosin niin vaikeaselkoista, että koukeroiden lukeminen jälkeenpäin on työlästä. Kannattaa siis kuunnella, mitä tuomari sanoo.

Parhaita kissoja tuomari pyytää odottamaan vielä hetken kunnes luokan (aikuiset, kastraatit, nuoret jne) tai värin kaikki kissat on arvioitu. Sen jälkeen hän valitsee luokkien ja värin parhaat kissat ja ilmoittaa oman suosikkinsa paneeliin, jossa valitaan koko näyttelyn parhaat kissat. Arvioinnin jälkeen kissa viedään takaisin omaan häkkiinsä ja omistajalla alkaa odottelu. Sen aikana on hyvä käydä syömässä, tutkimassa paikalla olevien eläintarvikekauppiaiden kojut ja tutustumassa muihin kissanomistajiin. Helpoimmin pääsee keskustelunalkuun ihailemalla jonkun kissaa. Kukapa ei suhtautuisi sellaiseen positiivisesti!

Kun tuomarit ovat saaneet kaikki kissansa arvosteltua, he kokoontuvat ison pöydän ääreen ns. paneeliksi. Assistentit tuovat eri tuomarien suosikit ryhmä (uros, naaras, kastraattiuros, kastraattinaaras, nuori, pentu) kerrallaan arvostelupöydille ja kaikki tuomarit yhdessä äänestävät näyttelyn parhaasta. Tätä seuratessa iltapäivä kuluukin rattoisasti. On mielenkiintoista seurata, osuvatko tuomarien mieltymykset yhteen omien kanssa.

Näyttelystä saa lähteä kissan kanssa kotiin vasta kun siihen annetaan lupa, eli yleensä noin klo 18.30-19. Päivä on siis pitkä, mutta antoisa. Ennen lähtöä täytyy vielä muistaa käydä noutamassa kissan saama todistus arvosteluseteleineen sekä sen saama ruusuke.

Yli esteiden

Eilen se sitten tapahtui. Pentuhuoneen ovelle esteeksi viritetyn litteän pahvilaatikon takaa kuului kovaa rapinaa, ja hetken kuluttua Alchemilla tassutteli olohuoneeseen. Se oli keksinyt yrittää ylös kulmasta, jolloin se ilmeisesti sai pahvilaatikon reunasta tukea takatassuilleen. Muut pennut ovat toistaiseksi hypelleet estettä vasten tuloksetta laatikon keskellä, mutta eiköhän siskon esimerkki opeta pian muitakin. Sen jälkeen pahvilaatikko pitää poistaa, jotta pennut pääsevät takaisin vessalaatikolle ja ruokakupille. Nostimme eilen myös muut pennut olohuoneeseen juoksentelemaan. Tapeti tapeti tapeti, kuului tassujen ääni parketilla, kun ne syöksyivät kuin ohjukset vuoroin sohvan, vanhan lipaston, nojatuolien ja joulukuusen alle. Olohuoneessa oli tilaa kiihdytyksille ja takaa-ajoille paljon paremmin kuin pentuhuoneessa.

Pikkutassu ja isotassu

Väinö-eno vierailee aina välillä pentuhuoneessa, varsinkin jos siellä on ruokaa tarjolla tai vasta siivottu hiekkalaatikko. Joskus se hyppää myös nokosille pentuhuoneen nojatuoliin, josta se voi tarkkailla menoa lattialla ilman että kukaan hyökkää yhtäkkiä päälle pomppimaan.

Nyt tämäkin turvapaikka on jo menetetty, sillä Anemone löytyi muutama päivä sitten tuolista. Se oli onnistunut vetämään itsensä kynsillään ylös ja kellahtanut Väinön kylkeen päiväunille. Väinö on muuten suunnilleen sen värinen kuin miltä Alchemilla, Amaranthus ja Artemisia tulevat näyttämään aikuisina. Ne ovat kaikki ruskeita, joten niiden naamio, korvat ja häntä tummuvat ajan mittaan reilusti ja selkäkin saa selvän ruskean sävyn. Anemone sen sijaan on sininen, joten se saa samanlaisen harmaan yleissävyn kuin sen äidillä Ainolla on.

Pentujen juhlaa

Joulu on merkinnyt pentuhuoneessa vierailijoiden virtaa. Pentujen ollessa hereillä on aina joku tyttäristä, poikaystävistä tai sukulaisista istunut lattialla kiipeilyalustana, puruleluna ja yleisenä riehuttajana. Lahjanauhat tarjosivat vielä joulupäivän aamuna paljon huvia Amaranthukselle, jonka Nelli toi olohuoneeseen leikkimään.

Nykyään Aino ei enää hermostu, jos yksi pennuista viedään pois pentuhuoneesta. Mutta jos kaksi tai useampia päästetään olohuoneeseen juoksentelemaan vapaasti, se yrittää saada vilkaan lauman pysymään koossa kuin paraskin paimenkoira. Silloin se komentelee karkulaisia naukuen takaisin ja juoksee niiden eteen estäen niitä etenemästä kauemmaksi muihin huoneisiin.

Mä haluun muroja

Ruokajärjestelyt alkavat vakiintua. Kun laitan lautaselle neljä nokaretta Baby Cat moussea, Alchemilla ja Amaranthus lipittävät yleensä oman osansa samantien. Sen jälkeen levitän syliini housujen suojaksi pikkupyyhkeen ja nostan sen päälle lautasen ja Artemisian. Ensin se nyrpistelee ruoalle, mutta kun olen tunkenut ensimmäisen nokareen sen suuhun, se lipittää loput sapuskasta innolla - kunhan tarjoan sen sormistani!

Olen kovasti yrittänyt osoittaa, että lautasella on ihan samaa ainetta kuin sormissani, mutta vielä asia ei ole mennyt jakeluun. Kunhan Aino sulkee maitohanansa lopullisesti, alkaa Artemisialla tiukka "syö lautaselta tai kärsi nälkää" -koulu. Anemone puolestaan on päättänyt, että kuivamurot maistuvat paljon paremmilta kuin mousse. Se nielee pitkin hampain nokareet, jotka tungen sen suuhun ja nuolee vähän mössöä sormistani. Sen jälkeen se alkaa kiemurrella otteessani siihen malliin, että nyt riitti. Kun se pääsee lattialle, se suuntaa murokupille, eikä haittaa yhtään, vaikka mamma olisi samaan aikaan ruokailemassa. Anemone kyllä raivaa itselleen siihen tilaa.

Tää on mun hiiru

Kaikenlaiset lelut ovat nyt kovassa kulutuksessa. Pieniä hiiren näköisiä tapetaan urakalla, mutta iso oranssinkirjava, helisevä otus on tyttöjen mielestä vähän pelottava. Poika Amaranthus sen sijaan otti sen urheasti kiinni ja vartioi sitä pitkän aikaa mustasukkaisesti. Aina välillä koko porukka innostuu myös pelaamaan jalkapalloa pienillä, kevyesti pyörivillä palloilla, joissa on kulkunen sisällä.

Melkein yhtä hauskaa on nojailla tuliaiseen tallinnanlaivoilta - putkimaiseen pyöreään salmiakkikarkkiaskiin, joka kierii pitkin lattiaa kiinnostavasti. Mutta joulun hittilelu pentuhuoneessa on kuitenkin Nipsuksi ristitty kuminauhasta roikkuva karvahiiri, joka vingahtelee. Kun se hyppelee lattialla, pennut seuraavat sitä kuin rotat sadussa Hamelnin pillipiiparia.

Leikitään piilosta

Muutama päivä sitten menin pentuhuoneeseen ja ihmettelin, minne yksi tenavista oli kadonnut. Ei pentulaatikon takana, ei leikkimökissä, ei pahvilaatikossa, ei edes jakkaran alla... Muut kolme nukkuivat sikeästi tyynyllä. Lopulta Artemisia (Neiti D) löytyi kirjahyllystä nukkumasta näyttelyhäkkiverhojen pinon päältä. Se oli vetänyt itsensä ylös hyllyllä olevan vaatepinon avulla ja ilmeisesti uni oli yllättänyt kesken seikkailun. Herättyään se tupsahti alas hallitusti neljälle tassulleen ja jatkoi taas touhujaan. Sen jälkeen myös Anemone (kuvassa) ja Alchemilla ovat löytäneet hyllyn, ja välillä niitä on ollut nukkumassa siellä parikin kerrallaan.

Eilen huomasin, että häkkiverhojen punaiset kiinnitysnauhat olivat melkoisen rispaantuneet. Ne olivat nähtävästi olleet aivan liian houkuttelevat roikkuessaan hyllyltä. Täytyy muistaa vaihtaa nauhat ennen seuraavaa näyttelyä. Nyt on pennuista vapaana enää poika, Amaranthus. Alchemilla ja Artemisia muuttavat helmikuun alussa samaan kotiin Vuosaareen ja Anemone jääkin meille.

Nyt mua nukuttaa

Pennuilla tuntuu olevan nappula, jossa on kaksi asentoa, "on" ja "off". Hereillä ollessaan ne ovat täynnä virtaa, ajavat toisiaan takaa pentulaatikon ympäri, harjoittelevat tuolinjalan takana väijymistä ja sisaren hännän kimppuun hyökkäämistä ja kiipeävät jokaista lahjetta pitkin, joka huoneeseen uskaltautuu.

Tuntia myöhemmin tai viimeistään aterian jälkeen ylikuumenemissuoja laukeaa ja virtanappi naksahtaa off-asentoon. Silloin ne kuin yhteisestä päätöksestä kerääntyvät makaamaan kylki kyljessä vanhan sohvatyynyn tai matalan pehmustetun jalkajakkaran päälle, ja pentuhuoneeseen laskeutuu rauha.

Pentujen nukahtaessa Aino asettuu huoneen ovensuuhun torkkumaan. Toisin kuin pennut, se ei vaivu sikeään uneen, vaan kohottaa päänsä ja kirnahtaa heti, kun joku kurkistaa huoneeseen. Tyypillinen ylihuolehtiva äiti!

Pennuilla on vierailuviikot

Vaikuttaa siltä, että kaikki pennut ovat oppineet sisäsiisteiksi. Hieno suoritus viiden viikon ikäisiltä! Tytöt tajusivat homman nimen jo viime viikolla, mutta vielä pari päivää sitten sain aamuisin siivoilla pojan lätäköitä ja kikkaroita milloin mistäkin. Nyt niitäkään ei enää löydy. Tai sitten se on oppinut piilottamaan ne jonnekin hyvin näkymättömiin...

Vessarauhan antaminen sisaruksille ei sen sijaan tahdo vielä onnistua. Varsinkin Anemonen on ihan pakko tunkea itsensä samaan pikkulaatikkoon, kun siellä on joku muu kykkimässä. Otinkin pikkulaatikon pois käytöstä, sillä kaikki pääsevät jo kiipeämään isoon laatikkoon.

Jopa Artemisia on alkanut vihdoinkin suhtautua varovaisen myönteisesti kiinteään ruokaan. Anemonen tavoin se kuitenkin haluaa nuolla ruoan sormistani, joten aamulla kuluu edelleen vartti ylimääräistä aikaa pikkukissojen ruokailuun. Joululoman aikana tilanne toivottavasti korjaantuu. 

Pennut ovat sosiaalistuneet hienosti ja ottavat nyt vieraita vastaan. Ennen joulua ei ole enää montaa iltaa vapaana. Tosin suurin osa tulijoista on ystäviämme, jotka tulevat glögille ja saamaan samalla pentuelämyksiä. Joulun ja uuden vuoden välillä lomailemme kotona, ja silloin pikkukissoja voi tulla katsomaan päivälläkin.

Kissanristiäiset

Tänään annoimme pennuille nimet. Koska kissalani nimessä on puutarhateema, halusin sen jatkuvan myös pentujen nimissä. Olin selaillut ahkerasti Viljelykasvien nimistöä, ja onneksi A-kirjaimen kohdalla oli runsaasti valinnanvaraa. Lopulta päädyin nimeämään pennut perennojen tieteellisten nimien mukaan. Pentujen ostajat voivat tietysti kutsua niitä ihan millä nimillä haluavat, mutta näillä nimillä ne rekisteröidään Kissaliitossa. Pojasta tuli Dollgarden's Amaranthus revonhäntä-kasvin mukaan. Poika on lisännyt painoaan reilusti ja mennyt jo kaikkien siskojen ohi. Se ei koskaan missaa aterioita ja käy vielä mamman kupillakin närppimässä kuivamuonaa. Neiti A:n nimeksi tuli Dollgarden's Alchemilla (poimulehti). Alkemistit uskoivat aikoinaan, että poimulehden keräämistä vesipisaroista voi tehdä kultaa, ja siitä kasvi sai tieteellisen nimensä. Neiti on kerännyt kasvaessaan lisää rohkeutta ja laittaa jo hyvin hanttiin siskoilleen, jotka ovat vähän väliä härnäämässä sitä. Itse se ei kuitenkaan tappeluita yleensä aloita. Neiti C:stä eli Nokitassusta tuli Dollgarden's Anemone (vuokko). Pölypallon näköinen pentu on luonteeltaan hyvin aktiivinen. Se pyrkii tekemään lähempää tuttavuutta jopa Väinön kanssa, josta muut pennut eivät juuri piittaa. Neiti D on nyt Dollgarden's Artemisia (maruna). Se on myös varsinainen Tättähäärä, joka on koko ajan joko painimassa Nokitassun kanssa tai härnäämässä kahta muuta. Se on älykäs pentu, joka viihtyy kyllä hyvin sylissäkin.

Ylöspäin säärtä pitkin

Pennuista on tullut ikiliikkujia. Eilen menin leggingsit jalassa leikkimään niiden kanssa. Virhe! Napakka neulos osoittautui ihanteelliseksi kiipeilymateriaaliksi - paljon paremmaksi kuin tavanomainen harjoitusalusta, farkunlahkeet. 16 pientä piikkitassua tarrautui yhtä aikaa kinttuihini ja kilpaili siitä, kuka nopeimmin pääsee polvelle. Poika voitti. Aih, voih, auts!

Olen jo jonkin aikaa silmäillyt pentujen kynsiä lyhentämismielellä, mutta puolen sentin mittaista ei vielä oikein uskalla pätkäistä. Voi mennä enemmän kuin on tarkoitus. Kunhan nuo hiukan kasvavat, kynsien leikkuu on taatusti ohjelmassa. Käytännössä se siis tarkoittaa etutassujen kynsien terävimmän kärjen katkaisua. Takatassujen kynnet kuluvat ainakin meidän klinkkerilattialla tylsiksi itsestään. Rotukissat eivät pääse näyttelyyn, ellei niiden kynsiä ole leikattu. Kynsien kokonaan poistamista sen sijaan harrastetaan vain Amerikassa.

Ministerin katse

Ainon ensimmäisen pentueen kasvaessa olin aika huolissani, kun kummankin katse haritti minne sattui. Sittemmin opin, että useimmilla kissanpennuilla on vaihe, jolloin silmät ovat kuin Paavo Väyrysellä. Viikkojen myötä ja silmän lihasten vahvistuessa katsekin suoristuu. Luovutusiässä karsastus on jo lähes hävinnyt.

Yksi ragdollien tunnusmerkeistä on siniset silmät. Mitä tummempi sitä parempi. Kovin vaativaisia näyttelytuomarit eivät kuitenkaan asian suhteen ole, sillä Ainon normisinisillä silmilläkin on irronnut Champion-titteli. Mutta jos silmät ovat vihreät tai keltaiset, kissa ei ole ragdoll.

Tänään Nokitassu eli Neiti-C hyppäsi itse pieneen hiekkalaatikkoon, keskittyi ja päästi nurkkaan pikku lirut. Sitten se kääntyi ja tekaisi vastapäiseen nurkkaan kakat. JEE! Ensimmäinen tenava tajusi idean. Vähän myöhemmin myös Neiti-D kävi laatikossa pisulla. Kun se vain nyt vielä alkaisi syödä kiinteää ruokaa...

Ulkonäköpaineita

Olen pikkuhiljaa alkanut totuttaa pentuja vierailuihin. Tyttäret ovat tietysti käyneet nunuttelemassa niitä alusta lähtien, mutta nyt ovat tyttöjen poikaystävätkin alkaneet leikkiä niiden kanssa.

Tänään kävi myös "ihan vieras täti" eli pentujen isän kasvattaja, Feel-x-kissalan Päivi. Pennut käyttäytyivät erittäin mallikkaasti, eivätkä arastelleet yhtään. Yhdessä arvioimme pentujen ulkonäköä, ja Päivi vahvisti omat arveluni. Neiti D:lla on ihanat mustikkasilmät, mutta sen bi-colour-naamio yhdistettynä mitted-tassuihin ei menisi näyttelytuomareilta läpi. Luonteeltaan se on sitävastoin ihana touhu-Tiina ja lemmikkinä hauska ja leikkisä.

Neiti A:n (kuvassa) kuviot ovat muuten kohdallaan, mutta takatassujen tumma läikkä on vähän turhan alhaalla. Joku tuomari voisi antaa sertin, toinen ehkä ei, joten kovin loistokasta näyttelyuraa siltä ei kannata odottaa. Suloinen ja peruslempeä lemmikki-ragdoll siitä tulee varmasti. 

Colourpoint-tyttö Neiti C:llä on mahtavan paksut posket ja hyvä kuono, eikä värityksessäkään näy valkoisia läikkiä, jotka pilaisivat colourpointin näyttelyuran. Se on lisäksi porukan isokokoisin, mikä jättikissarodun kasvatuksessa on hyvä piirre. Olen jo melko varma, että Neiti C jää meille kotiin. Siitä tuleekin hauskaa, sillä neiti on luonteeltaan hyvin tarmokas. Voi hyvin olla, että se näyttää vielä kaapin paikan Väinölle ja Ainolle. 

Poika-B on myös erittäin lupaavan näköinen. Sen kuviot ovat täysin kohdallaan, ja valkoinen V otsalla on hyvin symmetrinen. Missään ei näy ylimääräisiä läikkiä, ja rakenteeltaankin se näyttää moitteettomalta. Toivoisin kovasti, että sille löytyisi ostaja, joka olisi halukas ottamaan sen joko siitoskolliksi tai jaksaisi näyttelyttää sitä aina välillä vaikka kastraattinakin. Olisi vähän sääli, jos näin kaunis kissa jäisi vain kotiin lemmikiksi. Luonteeltaan poika on hyvin kiltti ja lempeä, siis lupaava myös halinalleksi.

Pottaharjoituksia

Yhtä aikaa kiinteän ruoan kanssa tuli ohjelmaan siisteyskoulutus. Kun pentu viestittää, että nyt ruokailu riittää, nostan sen pikku hiekkalaatikkoon kököttämään hetkeksi. Vielä ei varsinaista tulosta ole tullut, mutta tarkkana pitää kuitenkin olla, ettei tenava pääse natustelemaan kissanhiekkaa. Savipohjaisen, paakkuuntuvan hiekan murut eivät tee hyvää suolistolle ainakaan isoina määrinä. Tein harjoittelulaatikon irtokarkkiboksista, jotta isommat kissat eivät mahtuisi siihen ja hiekka pysyisi hygieenisempänä.

Minikoko ei kuitenkaan estänyt Väinö-enoa yrittämästä. Kun olin parina aamuna siivonnut pentuhuoneen lattialta puoliksi ohi menneet pissat, valitsin helpoimman tien ja toin Väinöä varten pikkulaatikon tilalle ison. Pikkulaatikko otetaan nyt esiin vain tarvittaessa. Onneksi luovutusikään on vielä kahdeksan viikkoa. Siihen mennessä jokainen pentu saadaan kyllä vessakurssin läpi puhtain paperein.

Ei mulla oo nälkä

Olen yrittänyt koko viikon saada pentuja innostumaan Whiskas Juniorin pieniksi murekepaloiksi prässätystä märkäruoasta. Mamman nisän imemiseen tottuneet kisut eivät kuitenkaan ole vielä oikein tajunneet kiinteän ruoan syöntitekniikkaa, ja palat ovat putoilleet suusta jopa Pojalta, joka syö niitä sentään vapaaehtoisesti. Niinpä kävin ostamassa lisää Royal Caninen BabyCat-moussea, jota on helppo nuolla suuhun. Poika innostui siitä kovasti, ja mussuttaa sitä nyt äänekkäästi maiskuttaen suoraan lautaselta. Nokitassu syö sitä vaihdellen - välillä hyvin, mutta aina ei maistu. Neiti A nielee kiltisti kaiken mitä tungen sen kitaan, mutta Neiti D panee kiihkeästi kampoihin. Sitä ei kiinnosta kiinteä ruoka ollenkaan ja se yrittää pyristellä irti otteesta kuin yrittäisin myrkyttää sen. Mutta pian Aino alkaa itse vierottaa pentuja ja vähentää maitotarjoilua, joten eiköhän Neidi D:n mieli vielä muutu. Harva kissanpentu on nääntynyt nälkään ruokalautasten äärellä.

Täältä tullaan maailma!

Millä hetkellä hyvänsä jokin pennuista kiepahtaa pesälaatikon noin 25 cm korkan laidan yli ja lähtee kartoittamaan maailmaa omatoimisesti. Nokitassu nousi tänään takatassuilleen laitaa vasten, ylettyi juuri etutassuillaan reunalle ja kampesi itsensä ylös. Siinä se keikkui vähän aikaa ja haroi takatassuillaan hurjasti tukea pahviseinästä, mutta ei vielä uskaltanut muksahtaa laidan yli kovalle lattialle.

Täytyy varmaan laittaa lattialle pehmustetta siltä varalta, että pennut saavat kerättyä lisää rohkeutta ja toteuttavat haaveensa. Sillä kun huoneeseen menee, alkaa heti äänekäs piipitys ja neljä nappisilmäparia kerääntyy laidan taakse. Tänään veimme pikkukisut telmimään toiseen huoneeseen ison maton päälle, jossa kävely oli helpompaa kuin liukkaalla parketilla. Pentujen mielestä se oli tosi hauskaa, mutta Ainoa asia huolestutti. Se alkoi pian kieppua ympärillä levottomana ja selittää meille naukumalla, että pennut pitäisi pikaisesti palauttaa omaan huoneeseensa. Ja äidin toivetta tietysti noudatettiin!

Laatikossa rapisee

Pennuilla on jo kova hinku päästä laatikosta pois. Toki ne pääsevät valvotusti aina välillä pentuhuoneen lattialle, mutta eihän se ole yhtään niin jännää luvan kanssa. Kun pennut ovat hereillä, aina joku on raapimassa pahvisen pentulaatikon etulaitaa - välillä kaikki kolme yhtä aikaa. Huoneesta kuuluu silloin taukoamaton rapina. Odotan vain, milloin ne tajuavat tehdä tornin ja kiivetä yhteisvoimin laidan yli.

En tarkoituksella ole leikannut laitaa matalammaksi, sillä en halua ryömiä karkailevien pentujen perässä pentuhuoneen vierassängyn alla. Huoneen ovi on myös aina raollaan, jotta Aino pääsee vapaasti huilaamaan huoneen ulkopuolelle. Samasta lävestä olisi esimerkiksi neiti D:n ihan liian helppo päästä kipittämään ihan omille retkilleen muualle taloon. Muiden hyljetyylillä se ei ehkä onnistuisi yhtä helposti.

Catwalk-treeniä

Pennut harjoittelevat kävelyä innokkaasti kuin teinitytöt mallikoulussa. Neiti D:llä taito on ollut hallussa jo viikon verran. Takajalat pysyvät hyvin alla, eikä peppukaan juuri kellahtele enää sivuille. Sen on nähty jopa yrittävän loikantapaista. Muilla kävely sujuu muutaman askeleen verran, ja sitten takajalat taas lipsahtavat sivuille hyljeasentoon. Kaikkein pahiten tyyli on hakusessa Nokitassulla eli Neiti C:llä, joka nykyään jää monesti viimeiseksi kilpamönginnässä kohti mamman nisää. Se nimittäin etenee paremmin taakse- kuin eteenpäin. Tosin jumbosija ei Nokitassua pahemmin haittaa. Isoimman oikeudella se kyllä ottaa paikkansa ruokahanan äärestä, kunhan ehtii paikalle.

Se ei haluu leikkiä

Välillä hirvittää katsella, kuinka huolettomasti pennut murjovat toisiaan. Ei ole mitään väliä, vaikka toinen makaisi umpiunessa. Jos lyhyin reitti kulkee siskon tai veljen yli, siitä mennään ja jäädään vaikka istumaan päälle, jos siltä tuntuu. Huvittavinta on se, ettei nukkuja yleensä reagoi asiaan millään lailla. Kun Neiti D nojasi (kuvassa) Neiti A:n kaulan päällä tassullaan pitkään, aloin jo epäillä että A oli tajuton hapen puutteesta. Mutta hyvin se taas virkosi, kun sisko oli häipynyt. Yhtä hurjalta näyttää, kun pennut huitovat toisiaan naamaan tassuillaan, joissa takiaisenterävät pikku kynnet ovat koko ajan esillä. Ei se kuitenkaan näytä häiritsevän ketään muuta kuin minua, eikä yhtäkään naarmua ole vielä ilmestynyt pikku kuonoihin, joten asiasta on varmasti turha kantaa huolta.

Yäk, en syö!

Tänään alkoi harjoittelu lisäruoalla. Laitoin pehmeää pentumoussea neljäksi pikku nokareeksi lautasen eri puolille - ketään ei kiinnostanut. Seuraavaksi otin pennun kerrallaan käsittelyyn ja tarjosin moussea suoraan etusormesta, jota heiluttelin suun ja kuonon edessä. Vain Neiti A alkoi nuolla sormea. Sen sijaan pentujen vinkunan paikalle houkuttelema Aino nuoli moussen lautaselta viimeistä murua myöten. Sen mielestä se oli parasta ruokaa ikinä! Aika yllättävää, sillä yleensä Ainolle kelpaavat vain kastikkeelliset Shebat ja kananmakuiset kuivamurot. Kun lautanen oli putipuhdas, Aino tuli nuolemaan sormiani kilpaa neiti A:n kanssa. Toisella harjoituskerralla myös Poika kiinnostui moussesta, mutta neidit C ja D vain nyrpistelivät edelleen.

Ainon edellisen pentueen poika söi heti kiltisti kaiken mitä eteen laitettiin, mutta tytölle jouduin työntämään penturuokaa ensin väkisin muru kerrallaan suuhun ennen kuin se tajusi yhteyden ruoan ja hyvän olon välillä ja alkoi syödä vapaaehtoisesti. Jos tämän pentueen nirppanokille ei parin päivän sisällä ala maistua, joudun taas ottamaan samat tiukat menetelmät käyttöön.

Ja sitten pestään pylly

Joskus voi käydä niin, että ulkonäkökeskeisen jalostuksen myötä rotukissaemon vaistot ovat heikentyneet, eikä se ole aivan tehtäviensä tasalla. Silloin kasvattaja joutuu toimimaan varaemona - syöttämään pennut letkulla tai tuttipullolla, aktivoimaan suolen toimintaa pyyhkimällä peppua froteelapulla, putsaamaan turkkia kostealla pyyhkeellä jne.

Onneksi Aino on aina tiennyt täsmälleen, miten toimia. Ensimmäisen pentueensa kanssa se kävi jopa hiukan ylikierroksilla, eikä aluksi malttanut itse rentoutua riittävästi. Nyt toisella kierroksella se nauttii äitiydestään täysillä ja hyrisee tyytyväisenä varsinkin imettäessään. Se stressaantuu vain, jos pennut vinkuvat laatikossaan jokainen eri kulmassa. Silloin se yrittää äitien tapaan revetä joka suuntaan, nuolla jokaista vuorotellen ja kääntyillä mahdollisimman monen nälkäisen suun ulottuville.

Naulataan ne lattiaan

Yritimme tänään Nellin kanssa ottaa pennuista joulukorttikuvaa. Tehtävä osoittautui todella haasteelliseksi. Kaksi pentua nuokkui puoliunessa paikallaan, kun muut kaksi syöksyivät eteenpäin heti kun ne oli aseteltu paikoilleen. Yritimme laittaa ne myös isoon tasapohjaiseen lasimaljaan, mutta pennut eivät oikein olleet edukseen naama lysyssä kulhon lasireunaa vasten. Leipäkori oli vielä huonompi vaihtoehto. Pennut kököttivät siinä sikin sokin surkeasti naukuen. Harjoitukset jatkuvat - onneksi on vielä pari viikkoa aikaa. Seuraavalla kerralla mukana pitää olla kaksi avustajaa heittelemässä karkureita paikoilleen, jolloin kuvaaja voi keskittyä vain kuvaamiseen. Tai ehkä tarvitaan vielä neljäskin pitämään emokissaa pois kameran ja pentujen välistä...

Kasvukäyrällä

Pentujen punnitseminen kuuluu aamu- ja iltarutiineihin. Syntyessään ne painoivat 84-110 grammaa. Nyt 2 viikon ja 1 päivän iässä painoa on jokaisella jo yli 300 grammaa. Nyrkkisäännön mukaan painon pitäisi nousta noin 10 grammaa päivässä. Ensimmäisen hurjan spurtin jälkeen tilanne onkin tasaantunut suunnilleen noihin lukemiin. Ainon maito on nähtävästi rasvaista, ja sitä on riittävästi. Lisäruoalla aletaan harjoitella 3-4 viikon ikäisenä, ja kun pennun paino on yli 500 grammaa, siitä tulee vähitellen pääruoka. Ragdoll-kissathan ovat yleensä isokokoisia. Urokset painavat 7-10 kg ja naaraat 4-7 kg. Suomen kookkain ragdoll-kolli painoi parhaimmillaan 10 kg olematta lihava. Myös Guinnessin ennätyskirjan painavin kissa on ragdoll - muistaakseni 13 kg. Meidän muhkea Väinömme on siis runsaan seitsemän kilon painoisena hädin tuskin keskikokoinen. Lopullisen painonsa ragdollit tosin saavuttavat vasta noin neljävuotiaana.

Eno melko pihalla

Perheemme vanhin kissa, kohta nelivuotias kastraattikolli Väinö, on emokissa Ainon velipuoli. Niillä on eri äidit, mutta yhteinen isä. Väinö on suuri persoonallisuus, jonka suhde ruokaan on intohimoinen ja itsesuojeluvaisto olematon. Lempinimi Toope kuvastaa hyvin sen luonnetta, ja Lucky Luke -sarjakuvien höntti koira RanTanPlan voisi olla sen alter ego.

Nyt pentujen synnyttyä Väinö on ollut melkoisen ulkona kehästä. Vakuuttuneena siitä, että pentuhuoneessa tapahtuu jotain jännittävää, se päivysti ensin monta päivää oven takana. Kun se lopulta päästettiin sisään, se syöksyi onnellisena Ainon ruokakupille energiapitoisen, imettäville emoille sopivan penturuoan kimppuun ja kävi sitten seuraavaksi lirauttamassa Ainolle varattuun hiekkalaatikkoon. Pentuja se tuskin huomasi.

Toisin kuin sisarensa, Väinö on myös äijämäisen huoleton oman ulkoasunsa suhteen. Se ei paljon viitsi nuoleskella itseään, joten turkista irtoavat karvat muodostavat helposti takkuja kylkiin. Viikonloppuna kampailin urakalla sen turkkia kuntoon. Väinö mourusi ja kiemurteli kuin ankerias, mutta ei kunnon ragdollina kertaakaan raapinut tai purrut. Savotan loputtua se mulkoili kulmiensa alta hyvin loukkaantuneena, kunnes ruoka-aika sai taas unohtamaan vanhat kaunat.

Mä oon bicolour, eiku - ööö...

Ragdollit ovat naamiokissoja, ja ne syntyvät aina valkoisina. Vähitellen väri alkaa tulla esiin, ensiksi kehon viileimmissä kohdissa: korvissa ja hännässä. Sen jälkeen kuvio alkaa näkyä naamassa ja tassuissa. Olin aivan siinä uskossa, että yhden colourpointin lisäksi pentueessa on kolme bicolouria, mutta nyt en enää olekaan ihan varma. Bicolourin tassut ovat valkoiset, mutta kuopuksen etutassuissa olen erottavinani värin häivähdyksen, mikä viittaisi mittediin. Tosin mittedillä on yleensä värillinen kuono. Lähipäivinä totuus varmasti selviää suuntaan tai toiseen. Joka tapauksessa neiti D on reipas ja liikkuvainen tenava, joka karjahtaa melkein aikuisen kissan volyymilla, kun käännän sen selälleen tarkasteltavaksi!

Tassujumppaa

Pentulaatikossa on meneillään hillitön tassujumppa. Etunojapunnerrukset sujuvat jo hienosti, mutta takajalat vispaavat vielä sivuilla hyljetyyliin. Vain porukan kuopus, neiti D, osaa tuoda ne alleen ja ottaa pari horjuvaa askelta polvet koukussa ennen kuin maha alkaa painaa liikaa. Mutta vielä on aikaa harjoitella. Pentueella on nyt ikää 12 vrk, ja yleensä kävely alkaa onnistua vasta 20 vuorokauden iässä.

Massu täynnä on hyvä olla

Taistelu paikasta ruokahanan ääressä on hurjaa. Ainon kuudesta nisästä vain neljä tai viisi on aktiivikäytössä, ja niistäkin ylärivin paikat ovat aina suosituimmat. Kun parhaille paikoille mahtuu kerralla kaksi tai kolme, joku jää aina ilman, vähän kuin roomalaisessa tuolileikissä. Silloin ei auta yrittää tarjota alarivin paikkaa. Paljon houkuttelevampi on mahdollisuus syrjäyttää sisko/veli tissiltä. Pikku tassut huitovat välillä vimmatusti kaapparia kauemmaksi. Muut pennut tyytyvät yleensä odottamaan seuraavaa kattausta, mutta colourpoint-neti tunkee sinnikkäästi väliin kunnes saa tahtonsa läpi. Niinpä se ylitti ensimmäisenä 300 gramman rajan.

Minä näen!

Kissavauvojen silmät alkavat avautua. Pikkuriikkiset raot ovat ilmestyneet silmien sisänurkkiin. Käänsin kohdevaloa hiukan sivuun, ettei se häiritse maailman haltuun ottoa. Ilmeisesti kuulokin jo pelaa jollain lailla, koska pennut selvästi reagoivat ääniin. Colourpoint-tyttö on aikamoinen syöppö. Se painaa jo 15 grammaa muita enemmän ja kaula vain kasvaa. Toisaalta sama nokitassu on myös ahkerin jumppaaja, joka kartoittaa pentulaatikkoa innokkaasti.

Huippumalli haussa

Olen kuvannut pentuja jo moneen kertaan. Ongelmana on vain kaamosajan hämäryys ja pitkät suljinajat. Salamalla kun ei viitsi täräyttää päin, vaikka silmät ovatkin vielä kiinni.

Kuvassa vauvat ovat parin vuorokauden ikäisiä. Emo on lähtenyt hetkeksi tuulettumaan 26-asteisen lastenkamarin oven ulkopuolelle ja pienet hakevat turvaa toisistaan.

Tässä pennut ovat jo viikon ikäiset. Colourpoint-neidin tummuvat tassut erottuvat selvästi. Muut ovat kuvioltaan bicoloureja. Jännittävää nähdä, kuinka symmetrisiä kuvioinneista tulee.

Toistaiseksi kaikkien väri vaikuttaa siniseltä, mikä olisi yllättävää. Emo Aino on tosin sininen, mutta Aatu-isä on sinistä ja suklaata kantava ruskea ragdoll, joten kaiken todennäköisyyden mukaan ainakin jonkin niistä pitäisi olla ruskea.

Neljä suloista pentua!

Ragdoll-kissamme Aino synnytti aamuyöllä 9.11. neljä pentua. Kaikki sujui hyvin, vaikka olikin hilkulla, että ehdin mukaan tapahtumaan. Onneksi en saanut unta ja päätin nousta lukemaan. Pennuista yksi on poika ja kolme tyttöjä. Kaikkien paino on noussut hyvin ja viikossa tuplaantunut. Kuviotkin alkavat näkyä - yksi tytöistä on colourpoint, muut pennut ovat bicoloureja. Nyt odottelemme silmien avautumista. Laitan kuvia heti kun saan ne purettua kamerastani.