Tehotankkausta

Meillä on taas viime päivinä jouduttu tehostamaan ruokahuoltoa. Aino unohti olevansa kuuden kasvavan pennun imettävä emo ja alkoi syödä kuten huolettomina sinkkuaikoina. Sen seurauksena vauvojen painonnousu hidastui, ja Ainon nännit alkoivat kärsiä, kun tenavat yrittivät saada niistä irti tuotantoa enemmän maitoa.

Ei auttanut kuin ottaa pakkoruokinta taas ohjelmaan. Läheiseltä eläinlääkäriasemalta hain purkillisen kissoille tarkoitettua äidinmaitovastiketta ja kasvattajakaveriltani sain lisäksi lainaksi lääkeruiskuun yhdistettävän minikokoisen pullotutin.

Turha luulla, että nälkäiset pennut olisivat ilahtuneet uudesta ruokaringistä. Nostin ne yksitellen syliini syötettäväksi, ja kun tähtäsin tuttia suuhun, ne kiljuivat kuin olisin yrittänyt myrkyttää niitä. Tippa kerrallaan sain maitoa kuitenkin uppoamaan pieneen kitaan. Pojat alistuivat helpommin, tytöt rimpuilivat vastaan uskomattoman sitkeästi. Aino seisoi vieressä tarkkailemassa, ettei pennuilla ollut mitään hätää, ja nuoli niiden naamaa aina välillä, kun pentu tarvitsi rauhoittelua. Kun kolmesta viiteen millilitraa oli vihdoin viimein mennyt alas, pentu pääsi takaisin kotipesään ja seuraava joutui käsittelyyn.

Lopuksi tankkausvuorossa oli itse emo. Ruiskutin sen suuhun tuttuun tapaan energiavelliä, jonka olin tällä kertaa sekoittanut äidinmaitovastikkeeseen. Tiukasti pyyhkeeseen kiedottuna se ei pannut hanttiin, mutta raukan katse muuttui ruisku ruiskulta yhä ahdistuneemmaksi.

Nyt iltapunnituksessa kaikkien pentujen paino oli noussut eilisillasta norminmukaiset 10 grammaa - jippii! Tänä iltana tankkaukseen joutuu siis vain Aino.

Kuviot selvillä

Nyt kuvioiden salaisuus on vihdoin paljastunut. Kaikki kolme tyttöä ja yksi pojista ovat mitted-kuvioisia, eli takatassuissa on valkoiset saappaat ja etutassuissa pienet valkoiset varvastossut. Pojista kaksi on colourpointeja, eli kaikissa tassuissa on sama pointtiväri kuin naamassa, korvissa ja hännässä. Kaikki ragdoll-pennuthan syntyvät valkoisina, ja pointtivärit tulevat esiin sitä mukaa kuin ikää kertyy. Ensi väri tulee korviin ja häntään ja puolentoista viikon ikäisenä se alkaa näkyä myös tassuissa. Olenkin tutkinut pentujen takatassuja innokkaasti. Perimän perusteellahan mahdollisuudet olivat 50-50, ovatko pennut mitted- vai colourpoint-kuvioisia. Kaikkien väri on kuitenkin sininen ja lilan isänsä perintönä ne kantavat myös suklaageeniä. Tällä tosin on merkitystä vain siinä tapauksessa, että niillä teetetään pentuja. Muutaman viikon kuluttua saan jo paremman käsityksen myös naaman muodosta ja rakenteesta. Lisäksi mahdolliset pikku värivirheet tulevat esiin. Vasta silloin tiedän, mitkä pennuista menevät lemmikeiksi ja mitkä ovat näyttely- tai jalostuskelpoisia.

Maailma silmissä

Pentujen silmät ovat alkaneet aueta. Ensimmäisenä maailmaa pääsi ihailemaan Bonzo, järjestyksessä toisena syntynyt urospentu, joka on ylivoimaisesti koko porukan painavin. Toistaiseksi maailma näyttää pentujen silmissä vielä pelottavalta. Ne kiljuvat kuin vinkulelut, kun nostan niitä yksi kerrallaan pentulaatikon viereen talousvaa'alle punnittavaksi. Ainoa huuto huolestuttaa, mutta sen hermot kestävät juuri sen aikaa, että saan toimenpiteen tehtyä. Jos punnitus venyy, se tulee pentulaatikon laidalle varmistamaan, että tenavalla on kaikki kunnossa. Päivä päivältä pennut kuitenkin tottuvat paremmin ympäristöönsä ja meihin ihmisiin. Muutaman viikon kuluttua ne eivät enää ole millänsäkään käsittelystä ja voivat alkaa ottaa vierailijoita vastaan.

Viikko täynnä

Kuviin on toistaiseksi vaikeaa saada vaihtelua, mutta viikossa tai parissa siihen tulee muutos. Viime yönä tuli viikko pentujen syntymästä. Jokainen on hienosti tuplannut syntymäpainonsa. Alle 200-grammainen on enää Sinikka (= sininen merkki hännänpäässä), mutta senkin paino on noussut johdonmukaisesti omalla käyrällään. Ei siis hätää eikä tarvetta lisäruokintaan. Aino on onneksi taas oma itsensä. Antibioottikuuri jatkuu vielä viikon verran, mutta sen ruokahalu on palannut, eikä pakkosyöttöä ole enää harjoitettu pariin päivään. Nyt lataan sen lautaselle ruokaa vähän väliä, ja käyn päivisin myös ruokatunnilla kotona tarkistamassa tilanteen. Onneksi autolla matka kestää vain viisi minuuttia. Ainolle maittaa parhaiten märkäruoka, eikä sitä voi annostella aamulla koko päivän tarpeisiin.

Me ollaan niin nirvanassa

Emon sairastelusta huolimatta pentujen paino on noussut hyvin, noin 12-15 grammaa vuorokaudessa. Toistaiseksi niiden elämässä on ollut vain kaksi merkityksellistä asiaa: syöminen ja nukkuminen. Kun joku pennuista alkaa vikistä, pentulaatikon vieressä päivystävä Aino hyppää laatikkoon ja asettuu kylkiasentoon pentujen viereen. Samalla alkaa kiihkeä kilparyömintä kohti nisiä. Pennut eivät vielä näe tai kuule mitään, mutta ne suunnistavat haju- ja tuntoaistinsa perusteella. Kun mieluisa nisä on löytynyt, pentu telakoituu siihen vahvalla imulla ja alkaa lutkuttaa maitoa masuunsa.

Tutkimusten mukaan noin 80 prosenttia pennuista valitsee muutaman ensimmäisen päivän aikana itselleen vakituisen nisän ja loput 20 prosenttia käyttävät mitä nisää milloinkin. En ole vielä huomannut, moniko näistä pennuista on löytänyt suosikkinsa, mutta vaikuttaa siltä, että ylempi rivi on halutumpi kuin alempi lukuun ottamatta lähimpänä takajalkoja olevia, pulleita ja helposti suuhun saatavia nisiä. Etujalan kainalossa maata vasten olevaa ei sen sijaan huolisi oikein kukaan. Niinpä jumboksi kilpailussa jäänyt alkaa tavallisesti vaeltaa tissiltä toiselle yrittäen syrjäyttää siinä kiinni olevan. Vastaavasti paikkansa jo lunastanut huitoo pikku tassuillaan ja millin pituisilla kynsillään hurjasti tunkeutujan naamaa. Tappeluun kuuluvat myös ääniefektit: molemmat kiljuvat kovaa - jopa tissi suussa. Tällöin Aino yritää korjata asentoaan kääntymällä selälleen, jotta kaikille nisille olisi helpompi pääsy. Tappelu päättyy siihen, että tunkeutuja luovuttaa ja siirtyy valloittamaan seuraavaa, tai syrjäytetty pentu lähtee hakemaan uutta tissiä.

Olen yrittänyt seurata, jääkö joku aina alakynteen, mutta vakioluuseria ei ole vielä löytynyt. Kaikki puolustavat asemiaan aivan yhtä kiihkeästi. Usein kuitenkin tytöt ehtivät ensimmäisinä valloitaa parhaat paikat, ja pojat joutuvat joko tyytymään alatisseihin tai odottamaan vuoroaan. Kun pikkumassut alkavat muistuttaa tynnyreitä, pentu toisensa jälkeen hellittää imun ja kellahtaa sammuneena kanveesiin. Silloin Aino taas nousee varovaisesti ja siirtyy hetkeksi pentulaatikon viereen huilaamaan tai lähtee jalottelemaan muihin huoneisiin.

Pakettiratkaisu

Viime päivät ovat olleet varsin työntäyteisiä. Pennut voivat erinomaisesti, mutta emorukka sairastui vuorokausi synnytyksen jälkeen. Kohtuun oli jäänyt jotain ylimääräistä - ehkä istukka - joka nosti tulehduksen, kuumeen ja pahoinvoinnin. Onneksi pääsimme heti keskiviikkoaamuna kissaklinikalle, jossa Ainon kohtu ultrattiin ja lääkitys aloitettiin välittömästi. Aino sai lisäksi tippapiikin tassuunsa, sillä kuuden pennun imetys oli kuivattanut sitä liikaa. Vietettyään pentujen kanssa koko päivän klinikalla nesteytyksessä se pääsi kotiin illansuussa antibiootin, pahoinvointilääkkeen, maitohappobakteerien ja toipilasruokakassin kanssa.

Onneksi Ainon vointi parani keskiviikon aikana huomattavasti, ja jo illalla se alkoi kiinnostua taas pentujen hoitamisesta. Sen sijaan se ei vieläkään tajua, että kuuden pennun imettävän äidin pitää syödä ja juoda todella paljon. Vapaasti tarjoiltua ruokaa se ottaisi korkeintaan puolet siitä mitä pitäisi. Niinpä kiedon sen viisi kertaa päivässä tiukasti froteepyyhkeeseen, otan paketin kainalooni ja pursotan suuhun puoli desilitraa löysää velliä, jonka olen sekoittanut Hill'sin a/d-mössöstä ja vedestä. Lisäksi pakotan Ainon juomaan ruokailun lopuksi vielä pari ruiskullista vettä, jotta pissaa erittyisi riittävästi. Se ei todellakaan pidä syöttämisestä, mutta kestää sen urheasti kunnon ragdollin tavoin.

Kuusi suloista vauvaa!

Aino oli koko eilisen päivän levoton. Se seurasi minua kaikkialle ja kävi kokeilemassa eri kaappien alahyllyjä selvästi pesänteko mielessään. Kun se illansuussa alkoi kehrätä tauotta, arvasin, että kohta tapahtuu. Kehrääminenhän on myös kissan tapa rauhoittaa itseään. Sulkeuduimme siis makuuhuoneeseen ja Aino hyväksyi sisustamani pentulaatikon sen enempää miettimättä.

Hiukan kahdeksan jälkeen syntyi ensimmänen poikanen, tyttö. Aino nuoli sen perusteellisen puhtaaksi ja kuivaksi, ja pentu (98 g) alkoi ponnekkaasti kartoittaa emonsa mahaa nisää etsien. Tunnin kuluttua syntyi toinen pentu. Sen pusertamisessa maailmaan oli enemmän työtä, sillä tenava ei tullut tavalliseen tapaan kuono tai jalat edellä, vaan takapuoli edellä. Kaiken lisäksi poika oli melko tuhdin kokoinen, 109 g. Saatuaan pennun maailmaan Aino keskittyi lähinnä istukoiden syömiseen ja siivous jäi minulle. Seuraavia saatiinkin odottaa sitten kolme tuntia. Aino tankkasi innokkaasti energiaa muuten inhoamastaan Nutriplus-tuubista, läähätti ja punnersi poikasia kohti maailmaa. Kissan kohtuhan on kuin kaksi sarvea, ja perältä on pitkä matka. Juuri ennen puolta yötä seuraavat kaksi, poika (94 g) ja tyttö (92 g) putkahtivat ulos kymmenen minuutin välein.

Tässä vaiheessa Aino näytti siltä kuin homma olisi hoidettu. Se kävi syömässä, juomassa ja hiekkalaatikolla. Imetti nelikkoaan ja käpertyi sitten nukkumaan niiden ympärille. Tunnustelin se vatsaa, ja kun en erottanut sieltä enää mitään selvää möykkyä, painuin itsekin sänkyyn. Puoli viideltä heräsin siihen, että Aino kaivaa hiekkalaatikolla. Nousin tarkistamaan pentujen kunnon, enkä ollut uskoa silmiäni: niitä olikin kuusi! Yön pimeydessä Aino oli pullauttanut hiiren hiljaa vielä kaksi vauvaa, pessyt ne itse oikein hyvin ja ilmeisesti myös imettänyt, koska uusimmilla tulokkailla, tytöllä (105 g) ja pojalla (112 g) oli niin reilusti massaa. Olen yleensä aika herkkäuninen, mutta tällä kertaa en kuullut mitään, vaikka pentulaatikko on sänkyni vieressä. Onneksi kuitenkin kaikki sujui hyvin, ja pennut löysivät lopulta ilman apuani maitobaariin. Hurjia baaritappeluitakin on jo nähty, mutta niistä lisää myöhemmin.