Me ollaan niin nirvanassa

Emon sairastelusta huolimatta pentujen paino on noussut hyvin, noin 12-15 grammaa vuorokaudessa. Toistaiseksi niiden elämässä on ollut vain kaksi merkityksellistä asiaa: syöminen ja nukkuminen. Kun joku pennuista alkaa vikistä, pentulaatikon vieressä päivystävä Aino hyppää laatikkoon ja asettuu kylkiasentoon pentujen viereen. Samalla alkaa kiihkeä kilparyömintä kohti nisiä. Pennut eivät vielä näe tai kuule mitään, mutta ne suunnistavat haju- ja tuntoaistinsa perusteella. Kun mieluisa nisä on löytynyt, pentu telakoituu siihen vahvalla imulla ja alkaa lutkuttaa maitoa masuunsa.

Tutkimusten mukaan noin 80 prosenttia pennuista valitsee muutaman ensimmäisen päivän aikana itselleen vakituisen nisän ja loput 20 prosenttia käyttävät mitä nisää milloinkin. En ole vielä huomannut, moniko näistä pennuista on löytänyt suosikkinsa, mutta vaikuttaa siltä, että ylempi rivi on halutumpi kuin alempi lukuun ottamatta lähimpänä takajalkoja olevia, pulleita ja helposti suuhun saatavia nisiä. Etujalan kainalossa maata vasten olevaa ei sen sijaan huolisi oikein kukaan. Niinpä jumboksi kilpailussa jäänyt alkaa tavallisesti vaeltaa tissiltä toiselle yrittäen syrjäyttää siinä kiinni olevan. Vastaavasti paikkansa jo lunastanut huitoo pikku tassuillaan ja millin pituisilla kynsillään hurjasti tunkeutujan naamaa. Tappeluun kuuluvat myös ääniefektit: molemmat kiljuvat kovaa - jopa tissi suussa. Tällöin Aino yritää korjata asentoaan kääntymällä selälleen, jotta kaikille nisille olisi helpompi pääsy. Tappelu päättyy siihen, että tunkeutuja luovuttaa ja siirtyy valloittamaan seuraavaa, tai syrjäytetty pentu lähtee hakemaan uutta tissiä.

Olen yrittänyt seurata, jääkö joku aina alakynteen, mutta vakioluuseria ei ole vielä löytynyt. Kaikki puolustavat asemiaan aivan yhtä kiihkeästi. Usein kuitenkin tytöt ehtivät ensimmäisinä valloitaa parhaat paikat, ja pojat joutuvat joko tyytymään alatisseihin tai odottamaan vuoroaan. Kun pikkumassut alkavat muistuttaa tynnyreitä, pentu toisensa jälkeen hellittää imun ja kellahtaa sammuneena kanveesiin. Silloin Aino taas nousee varovaisesti ja siirtyy hetkeksi pentulaatikon viereen huilaamaan tai lähtee jalottelemaan muihin huoneisiin.

Kuusi suloista vauvaa!

Aino oli koko eilisen päivän levoton. Se seurasi minua kaikkialle ja kävi kokeilemassa eri kaappien alahyllyjä selvästi pesänteko mielessään. Kun se illansuussa alkoi kehrätä tauotta, arvasin, että kohta tapahtuu. Kehrääminenhän on myös kissan tapa rauhoittaa itseään. Sulkeuduimme siis makuuhuoneeseen ja Aino hyväksyi sisustamani pentulaatikon sen enempää miettimättä.

Hiukan kahdeksan jälkeen syntyi ensimmänen poikanen, tyttö. Aino nuoli sen perusteellisen puhtaaksi ja kuivaksi, ja pentu (98 g) alkoi ponnekkaasti kartoittaa emonsa mahaa nisää etsien. Tunnin kuluttua syntyi toinen pentu. Sen pusertamisessa maailmaan oli enemmän työtä, sillä tenava ei tullut tavalliseen tapaan kuono tai jalat edellä, vaan takapuoli edellä. Kaiken lisäksi poika oli melko tuhdin kokoinen, 109 g. Saatuaan pennun maailmaan Aino keskittyi lähinnä istukoiden syömiseen ja siivous jäi minulle. Seuraavia saatiinkin odottaa sitten kolme tuntia. Aino tankkasi innokkaasti energiaa muuten inhoamastaan Nutriplus-tuubista, läähätti ja punnersi poikasia kohti maailmaa. Kissan kohtuhan on kuin kaksi sarvea, ja perältä on pitkä matka. Juuri ennen puolta yötä seuraavat kaksi, poika (94 g) ja tyttö (92 g) putkahtivat ulos kymmenen minuutin välein.

Tässä vaiheessa Aino näytti siltä kuin homma olisi hoidettu. Se kävi syömässä, juomassa ja hiekkalaatikolla. Imetti nelikkoaan ja käpertyi sitten nukkumaan niiden ympärille. Tunnustelin se vatsaa, ja kun en erottanut sieltä enää mitään selvää möykkyä, painuin itsekin sänkyyn. Puoli viideltä heräsin siihen, että Aino kaivaa hiekkalaatikolla. Nousin tarkistamaan pentujen kunnon, enkä ollut uskoa silmiäni: niitä olikin kuusi! Yön pimeydessä Aino oli pullauttanut hiiren hiljaa vielä kaksi vauvaa, pessyt ne itse oikein hyvin ja ilmeisesti myös imettänyt, koska uusimmilla tulokkailla, tytöllä (105 g) ja pojalla (112 g) oli niin reilusti massaa. Olen yleensä aika herkkäuninen, mutta tällä kertaa en kuullut mitään, vaikka pentulaatikko on sänkyni vieressä. Onneksi kuitenkin kaikki sujui hyvin, ja pennut löysivät lopulta ilman apuani maitobaariin. Hurjia baaritappeluitakin on jo nähty, mutta niistä lisää myöhemmin.

Mulle kans

Pennut ovat nyt yhdeksän viikon ikäisiä, enkä oikein tiedä kuka on henkisesti riippuvaisin imetyksestä, ne vai Aino. Ainon kaksi alinta nisää ovat edelleen aivan ruvella, mutta silti se välillä näyttäisi suorastaan kutsuvan pentuja luokseen. Yhtäkkiä nurkan takaa alkaa kuulua hillitöntä hurinaa, ja kun tulen paikalle, vähintään pari pentua on mönkimässä Ainon vatsavilloissa nisää etsien tai siinä jo kiinni.

Ompelemani suojaessu estää pääsyn ainakin alimpaan nisäpariin, mutta se kiusaa Ainoa niin selvästi, että pidämme taas taukoa sen käytöstä. Kaikkein innokkaimmin mamman maitoa on kinuamassa Artemisia. Tenava tepsuttaa Ainon vieressä ja työntää samalla kuonoaan sinnikkäästi sen vatsan alle. Jos Aino antaa periksi, koko porukka hyökkää mamman päälle ja kellistää sen selälleen. Hetken kuluttua, kun imu alkaa tuntua liian epämukavalta, Aino kampeaa itsensä pystyyn ja häipyy paikalta - Artemisia perässään.

Saadakseen olla rauhassa Aino hyppää välillä pehmustamattomalle puutuolille, jolle pennut eivät vielä pääse. Jos vierotusprosessi ei pian etene, taidan viedä tammikuun lopulla Ainon ja Väinön kyläilemään Nellin luo, jotta katkaisu varmasti saadaan aikaan ennen kuin pennut lähtevät uusiin koteihinsa.