Makumieltymyksiä

Kummitäti Monni haluaa olla aina vahtimassa pentujen ruokailua.

Nyt kahdeksan viikon ikäisinä pennut syövät jo sujuvasti lautaselta. Pieni ongelma - tosin lähinnä kasvattajalle - on se, että makumieltymykset vaihtelevat suuresti. Jokaisen omaa herkkua täytyy löytyä annoksesta, muuten se jää koskematta. Herkun mukana uppoaa sitten muukin sapuska, ainakin enimmäkseen.

Maru rakastaa hyla-kermaviiliä, ja sitä pitää olla lautasella reilu klöntti. Tänään olin lounasannoksesta unohtanut sen, jolloin Maru vain nuuhki ruokaa ja kääntyi sitten pois. Hain kiireesti keittiöstä kermaviilipurkin, täydensin annoksen ja pikku pörröturkki alkoi onnellisena nuolla sitä.

Manun herkkua taas on kypsennetty broilerinpaisti. Se ottaa lautaselta sormenpään kokoisen palan kerrallaan ja vetäytyy lautasen viereen mussuttamaan sitä. Kun kanat ovat loppu, se yrittää ensin pihistää niitä vastapäätä ruokailevan siskon annoksesta, mutta tyytyy sitten oman annoksensa muihin aineksiin.

Erica on porukan nirsoilija. Se syö jos sitä huvittaa ja aina ei huvita. Kun se karkaa lautasen luota, nostan sen takaisin, se nuuhkaisee ruokaa ja karkaa uudestaan. Nostan taas takaisin, se karkaa, nostan takaisin, se karkaa... Yleensä Erica on meistä se sitkeämpi, mutta joskus se myös muuttaa mielensä ja alkaa syödä. Erica pitää erityisesti Animondan penturuokapussista, jossa on paloja kastikkeessa, mutta keitetty seitikin maistuu. Kermaviilin Erica jättää syömättä, mutta se ei haittaa, koska Maru syö sen kyllä.

Sylvi sen sijaan syö kaiken. Ensin se syö oman annoksensa ja siirtyy sitten viereisen lautasen luo kyttäämään, olisiko jotain jäämässä. Kun se työntää pikku kuononsa kolmanneksi lautasen ylle, Erica yleensä lopettaa ja lähtee tiehensä. Tämä sopii Sylville mainiosti, ja niinpä se painaakin selvästi enemmän kuin muut pennut.

Erilaisten makumieltymyksien vuoksi ruoka-annosten kokoaminen on aikamoista askartelua. Ensin silppuan lautaselle seitiä ja lisään siihen myös valmiiksi paistettuja kanapaloja jääkaapista. Sillä aikaa kun ne kypsyvät ja lämpiävät mikrossa (puoliteho, 35 sekuntia), muusaan vähän penturuokaa kahdelle lautaselle, kaksi kekoa kummallekin. Kun mikro kilahtaa, lisään kekojen toiselle puolelle seitiä ja toiselle kanapaloja. Jos penturuoka on jääkaappikylmää, sekoitan siihen kanapaloja, jotka lämmittävät sen sopivaksi. Viimeiseksi laitan kermaviilinokareen kekojen taakse, kannan lautaset pentuhuoneeseen ja alan paimentaa ympäri olohuonetta syöksähteleviä tenavia syömään.

Isoimmat ikinä

Eläinlääkäri tutkii Viken häntää. Ei knikkejä - kaikki luut kohdallaan!

Olimme eilen CatVetissä eläinlääkärin tarkastuksessa. Kaikki oli hienosti. Myös Kustin pieni sydämen sivuääni oli hävinnyt. Samalla pennut saivat toisen rokotuksen, joka on voimassa vuoden. Lemmikille tämä rokotussuoja riittää mainiosti, mutta jos kissa käy näyttelyissä, suositellaan varmuuden vuoksi kolmatta tehostetta vielä neljän viikon kuluttua eli 16 viikon ikäisenä.

Eläinlääkärin vaaka myös vahvisti kotipuntarin tulokset. Tämä pentue on painavin kaikista tähänastisistani. Yleensä urokset ovat olleet 1,6-1,8-kiloisia ja naaraat noin 1,5-kiloisia, kun ne ovat lähteneet uuteen kotiinsa. Mutta nyt ovat lukemat jotain ihan muuta.

Vikke 2110 grammaa, 12 viikkoa 2 päivää

Porukan painavin on koko ajan ollut Vikke. Osasyy voi olla se, että Vikke syö ensin lautaselta muiden sisarusten ruoat, sitten omansa ja sen jälkeen emon/mummon/kummitädin kuivaruoat. Niin kauan kuin joltain lautaselta vain löytyy murusia, Vikke ei lähde keittiöstä.
  Kun sapuskasta on kyse, tämä kiltti sylikissa muuttuu uskomattoman röyhkeäksi etuilijaksi. Paksuksi Vikkeä ei kuitenkaan voi väittää - näppituntumalla se ei vaikuta edes kovin rotevalta. Se on vain isokokoinen.
  Kissaliiton määräämä luovutuspainon alaraja on 1 kg, jonka Vikke ylittää olympiatyyliin.

Sakke 1945 grammaa, 12 viikkoa, 2 päivää

Sakke oli pitkään pojista pienikokoisin, vain vähän tyttöjä isompi. Mutta luovutusiän lähestyessä se on ottanut Kustin kiinni ja veljesten painot ovat nyt aivan samat. Viikon kuluttua uuteen kotiin lähtiessä on kaksi kiloa varmasti koossa.
  Sakke on hauskan näköinen pikkuotus. Sen kroppa ei ole kovin pitkä, ja siksi se näyttää melkein pallolta, mitä pitkä ja pörröinen turkki vain korostaa. Samoin kuin veljensä myös Sakke notkuu lautasella viimeiseen muruun. Mutta kun Vikke suunnistaa raksukupeille, Sakke pysyttelee märkäruoan ääressä. Ensimmäisenä se hotkii jauhelihan ja sen jälkeen kaiken muun.

Kusti 1945 grammaa, 12 viikkoa 2 päivää

Kusti on pojista rotevin ja siis saman painoinen kuin Sakke. Kustilla on hauska tapa ilmoittaa kaikille, kun se menee hiekkalaatikolle. Ensin luulin että sillä on jotain hätänä, mutta ei, se vain tiedotti tapahtumasta.
  Kun Kusti muuttaa uuteen kotiinsa, se saa nimekseen Robin. Ei isänsä mukaan, vaan laulaja-Robinin mukaan.

 Ruusa 1590 grammaa, 12 viikkoa 2 päivää

Ruusa on tytöksi oikein hyvän kokoinen, vaikkei ihan poikien painoihin ylläkään. On huvittavaa seurata, kuinka Ruusan villipedon vaistot heräävät, kun se saa raakaa lihaa eteensä. Se alkaa murista uhkaavasti, vaikka lautasella olisi vain nokare jauhelihaa. Ääni kuulostaa niin vaaralliselta, että sisarukset monesti vetäytyvät ihmeissään vähän kauemmaksi.
  Ruusa lähtee pennuista ensimmäisenä uuteen kotiinsa, jossa se toivottavasti tulevaisuudessa jatkaa Dollgarden's-sukua. Nimekseen uudessa kodissa se saa Fumiko.

Lilli 1590 grammaa, 12 viikkoa 2 päivää 

Lilli painoi syntyessään vain 77 grammaa. Istukka oli ilmeisesti toiminut hiukan vajaalla. Supersinnikäs pentu otti kuitenkin nopeasti siskonsa kiinni, eikä minkäänlaisia merkkejä alakynteen jäämisestä ole muutenkaan näkynyt ennen kuin aivan muutama päivä sitten.
  Lillin ruokahalu on hyvä, mutta välillä ongelmana on ollut, että veljet ryöväävät sen ja Ruusan ruoat. Parin viime päivän ajan tyttöjen painot ovat jääneet junnaamaan paikoilleen. Olen ratkaissut asian laittamalla pojat eri lautasen ääreen kuin tytöt. On huvittavaa seurata, kuinka poikien lautasen ääressä käy hurja maiskutus, kun jokainen ahmii vierustoverilta minkä ehtii. Tytöt sen sijaan syövät kiltisti kumpikin omaa ruokakasaansa.

Toistaiseksi kaikki pennut ovat hyväksyneet tyytyväisinä eteen laitetut sapuskat, mutta kasvaessaan kissat alkavat helposti nirsoilla. Siksi olisi hyvä pitää ruokavalio vaihtelevana myöhemminkin. Jos pari viikkoa tarjolla on vain yhtä ja samaa purkkiruokaa tai kuivaraksuja, voi kissa päättää, ettei haluakaan syödä muuta. Purkkiruoat ja raksut ovat täysravintoa, joten kyllä niilläkin pysyy hengissä ja terveenä, mutta raaka liha silloin tällöin on kissalle voimaruokaa.

Sakke on sitä mieltä, että tätä blogia pitäisi ehdottomasti päivittää useammin. Eilen se yritti auttaa, mutta ei muistanut salasanaa ja onnistui lukitsemaan koneen.

Ruokapiiri pyörii

Vikke ryöstämässä mummonsa laihisraksuja. Taustalla emo omalla kipollaan.

Nyt kun pennut ovat jo 9,5 viikon ikäisiä, ne ovat jo täysin omaksuneet laumansa tavat. Kun aamulla herään, kaikki kahdeksan päivystävät makuuhuoneen oven takana ja suuntaavat kanssani ensin vessaan, sitten keittiöön.

Aikuiset kissat saavat odottaa kunnes saan pentujen sörsselit (seitiä, kissan purkkiruokaa ja kanan- tai possunpaloja tai jauhelihaa) lautaselle ja lattialle. Sillä aikaa kun nuoriso mussuttaa annoksiaan jakelen aikuisille niiden raksut.

Joskus joku pennuista keksii vasta lautasen ääressä, että on kiire vessaan ja häipyy paikalta hetkeksi. Iso virhe! Naapuri on todennäköisesti sillä aikaa popsinut ainakin mehevät kanapalat annoksen päältä.

Ensimmäisenä oman osansa on yleensä hotkinut Vikke. Laitan sen eteen kupillisen penturaksuja, joita se mutustaa hetken, tepsuttaa sitten aikuisten raksukipoille ja syrjäyttää röyhkeästi joko emonsa tai mummonsa. Sillä välin kun häädän Viken pois väärältä kupilta, Monni-täti on kaikessa hiljaisuudessa vaihtanut selkäni takana Viken kipon penturaksuihin, joita se ymmärrettävästi pitää paljon parempina kuin omia leikatun kissan laihismurojaan.

Palautan Monnin oman kuppinsa ääreen ja Viken omalleen. Annan myös vähän lisää purkkiruokaa lautasille, jos annokset tuntuvat loppuvan kesken. Ilman santsiannosta aikuisten kipoille tekisivät ryöstöretkiä muutkin kuin Vikke. Viimeisenä pentujen lautasille jää notkumaan yleensä Sakke, joka nuolee muilta jääneet murut huolellisesti.

Ennen kuin joka pentu on kylläinen olen pyörinyt vartin verran keittiön lattialla sekä järjestyspoliisina että ruokalan emäntänä. Kun vihdoin pääsen oman aamiaiseni ääreen, pennut ovat vauhdissa ruokapöydän alla. Työnnän tyhjät tuolit aivan pöytään kiinni, mutta sinnikkäimmät onnistuvat kampeamaan siitä huolimatta itsensä väliin jäävästä raosta pöydälle. Loput valitsevat helpomman mutta keskeytyksille alttiimman reitin jalkojani pitkin ja sylini kautta. Aamiaisen ja lehden luvun lomassa nostelen pentuja alas pöydältä.

Sama karuselli toistuu neljästi päivässä ja tulokset näkyvät joka ilta punnituksessa. Vikke painaa nyt 1,5 kiloa, Kusti 1,4 kiloa, Sakke 1,3 kiloa ja tytöt 1,2 kiloa kumpikin.

Me ollaan hiiviöitä

Sakke irvistelee veljelleen Kustille. 

Mutta osaa Kustikin näyttää naamoja.

Riehuviikot ovat alkaneet. Muutama päivä sitten pennut oppivat kiipeämään pentuhuoneen ovelle viritetyn pahviesteen yli. Sain onneksi tallennettua tapahtuman videolle, joka löytyy kissalani facebook-sivulta.

Sen jälkeen pienet karvapallot ovat kiitäneet pitkin taloa, ja meno on hiljentynyt ainoastaan päiväunien ajaksi. Silloinkin vain hetkeksi. Tähän asti unoset on otettu pentuhuoneen alustalla, mutta nyt olohuoneesta löytyy paljon jännittävämpiä paikkoja, kuten kuvan isojen kissojen kiipeilyteline. Sen kanttiinsa puolen metrin kokoiseen majalaatikkoon mahtuu mainiosti viisi pentua ja lastehoitaja Monni, joka edelleen huoltaa katrasta antaumuksella. Yöksi porukka suljetaan kuitenkin pentuhuoneeseen turvallisuussyistä.

Pennuista isokokoisin on edelleen Vikke, jonka paino hipoo kohta kilon rajaa. Hyvässä peesissä seuraa Kusti, sitten tulevat Sakke ja tytöt. Kaikilla muilla ruokahalu vaihtelee - välillä syödään, välillä ei. Vain Vikke ei missaa ainuttakaan ateriaa. Lemppariherkkua on tällä hetkellä purkkipenturuoka, johon on sekoitettu vähän kypsennettyä seitiä ja jonka päälle on laitettu pari palaa paistettua, vielä vähän lämmintä kananpojan paistia. Parhaillaan harjoittelemme raa'alla jauhelihalla, mutta toistaiseksi se on maistunut kunnolla vain Sakelle.

Tässä lopuksi on pakko paljastaa, miten ylläolevat hupikuvat on otettu. Pennut olivat juuri heränneet ja kömpineet esiin kiipeilytelineen majasta. Jokainen haukotteli vuorotellen, ja sain siitä kuvan sekunnin murto-osan myöhässä.

Kaksi paitaa ja peppu

Tänään ihmettelimme, kun oli niin hiljaista, eikä pentuja näkynyt niiden tavanomaisilla nukkumapaikoilla, sohvalla tai kiipeilytelineellä. Pienen etsimisen jälkeen troikka löytyi umpiunessa talon toisesta päästä, tuolilla pysyvämpää säilytyspaikkaa odottaneesta hiekkalaatikosta. Unski ja Pirkko lojuivat laatikon päädyissä ja Terttu oli levittäytynyt keskelle mukavasti kierteelle.

Kuten ihmislapsillakin kissanpennun paras kaveri on toinen pentu. Emo ruokkii, pesee ja vahtii, ettei kukaan hölmöile, mutta leikkimään emo ei innostu. Yhtenä laumana pennut ryntäilevät huoneesta toiseen sen mukaan, missä tapahtuu jotain kiinnostavaa. Välillä ne pysähtyvät hetkeksi painimaan, leikkimään pallolla tai tappamaan leluhiirtä. Jopa ruokalautanen on yhteinen. Ja kun lautanen ruoka-aikaan kalahtaa keittiön pöydälle ja ruokapurkki avautuu, joka tenava on salamana paikalla, sillä nopeat syövät hitaiden eväät. Jos myöhästyy, ovat kananpalat ruokakeon päältä todennäköisesti jo kadonneet sisarusten suuhun.

Kun pentu muuttaa uuteen kotiin, suuri muutos sen elämässä on nimenomaan samanikäisten kavereiden puute. Hyvällä tuurilla perheen muut kissat tarjoavat leikkiseuraa, mutta ellei sitä ole saatavilla, tulee uuden omistajan paneutua tosissaan pikkukissan leikittämiseen. Voidakseen hyvin se tarvitsee päivittäin riehumista ihan niin kuin ruokaakin. Pitkän päivän yksin kotona ollut pentu yrittää tyydyttää seuran- ja leikintarpeensa illan aikana liimautumalla omistajan kylkeen, seuraamalla tätä joka paikkaan ja kerjäämällä huomiota. Hellyyttävää, mutta myös surullista, kun tietää sen johtuvan yksinäisyydestä.

Ainoana kissana ragdoll-pentu tarvitseekin paljon huomiota ja leikkiseuraa. Ahkera leikkiminen - hyppely, juokseminen ja kiipeily - myös vahvistaa sen lihaksia ja pitää kuntoa yllä. Samalla omistajan osoittama huomio saa sen unohtamaan nopeasti sisaruksensa ja tuntemaan itsensä tärkeäksi osaksi uutta perhettä.

Korkatkaa skumppapullo!

Joka pentueessa on yleensä joku jästipää, joka ei millään meinaa käsittää syömisen etuja. Mutta tässä pentueessa kaikki kolme ovat yhtenä mirrinä olleet mammanmaitolinjalla. Ne ovat käyneet nuuhkaisemassa lautaselle aseteltuja herkkuja ja kääntyneet sitten nyrpistellen pois. Pahaa...

Kun on oikein ollut nälkä, ne ovat syöneet yhdellä tai kahdella aterialla, mutta sitten taas seuraavalla ei mikään ole meinannut kelvata. Ne ovat olleet kuin nirsoja lapsia. Näykitään vähän, mutta lopetaan heti parin suupalan jälkeen. Eiväkä niihin tehoa edes uhkailu, kiristys tai lahjonta.

Jotta kasvu pysyisi normikäyrällä, olen joutunut käyttämään lempeitä pakkokeinoja: froteepyyhe syliin vaatteiden suojaksi, pentu vasempaan käteen tukevaan otteeseen, oikean käden etusormeen nokare penturuokaa, peukalolla ja keskisormella varovasti suu auki ja etusormella nokare kitaan. Muutaman nokareen jälkeen koitetaan, haluaisiko tenava nuolla ruoan sormesta - aha, ei halua. Siis jatketaan. Ja samalla takatassujen neulanterävät pikku kynnet raapivat rannettani.

Tämä operaatio on toistunut kaikille kolmelle neljä kertaa päivässä neljän viikon ajan. Onneksi meitä on ollut remmissä kaksi.

Vasta nyt, kun seitsemän viikkoa tuli täyteen, pennuille on vihdoin valjennut syömisen idea. Kun laitan lautasen eteen, kaikki ryntäävät innoissaan sen kimppuun, ja alkaa kuuluva maiskutus. Itse istun vain vieressä ruokapurkki kädessä ja lisään sitä lautaselle, jos kysyntää on odotettua enemmän. Toki sekoitan penturuoan joukkoon vielä varmuuden vuoksi hiukan hyla-kermaviiliä, koska se vaikuttaa olevan niille mieluista. Unski saa myös alkupaloiksi muutaman rakastamansa paistetun kananpalan, jotta se varmasti pääsee vauhtiin syömisen kanssa. Sen jälkeen menee jo monipuolisempi penturuokakin. Pennuille ei näet riitä pelkkä liha, sillä siitä ne eivät saa kaikkea tarvitsemaansa ja niiden luusto voi jäädä hauraaksi.

Juuri tästä haaveilin viime viikkoina pienten hampaiden pureskellessa etusormeeni reikiä. Kuinka elämä voikaan olla taas helppoa!

Vilskettä ja vilinää

Tänään pennut täyttivät neljä viikkoa, ja nyt on alkanut pentuajan paras vaihe. Tenavat liikkuvat jo melkoisen ketterästi ja tutkivat pikkuhuonetta innokkaasti. Paljaalla lattialla takajalat välillä lipsahtavat sammakkoasentoon, mutta maton päällä tulee houkutus yrittää jopa loikkaa! Usein se tosin päättyy muksahdukseen tai kellahdukseen, mutta siitä viis. Takaisin jaloilleen ja taas eteenpäin.

Kiipeilytelineen alaosan rengas ei ole kiinnostanut aiemmin kissojamme lainkaan, mutta nyt Monni-emo on todennut se hyväksi vahtipaikaksi. Sieltä se voi tarkkailla koko pesuetta ja välillä syöksähtää eteen, jos joku yrittää tunkeutua esimerkiksi ahtaaseen rakoon pentulaatikon ja seinän välissä tai jää nuokkumaan vesikupin päälle sen näköisenä, että kohta sukeltaa.

Pentujen ruokaharjoitukset jatkuvat. Tytöt ovat vielä sitä mieltä, että suuhun ruiskutettava mössö on yökkiä, mutta Unski vetää sitä jo tyytyväisenä silmät ummessa. Se nuolee puuroa myös lusikasta ja siirtyy toivottavasti pian ruokailemaan lautasen ääreen. Joka pentueessa osa pennuista hoksaa homman nimen nopeasti, osa taas pullikoi vastaan pitempään. Kaikki kuitenkin oppivat syömään kiinteää ruokaa lähiviikkoina. Yksikään ei jää riippuvaiseksi mamman nisästä.

Uusia makuja

Nyt kun pennut täyttivät sunnuntaina kolme viikkoa, aloitimme eilen myös harjoittelun kiinteällä ruoalla. Tein Royal Caninin hienojakoisesta Baby Cat -mössöstä ja emonmaidonvastikkeesta löysää puuroa, jota latasin lääkeruiskuun. Otin pennun kerrallaan syliini froteepyyhkeen päälle ja annostelin hiukan kerrallaan puuroa sen suuhun suoraan ruiskusta. Koska kiinteän syömisen tekniikka on vielä uutta, puolet mössöstä tursusi ulos, kun pieni kieli pyöritteli sitä suussa. Jokainen tenavista suhtautui periaatteessa myönteisesti kokemukseen, mutta suttuista puuha kieltämättä oli. Pentu, pyyhe ja käteni ranteita myöten olivat kaikki puurossa.

Kun viiden millilitran ruisku oli tyhjä, nostin pikkuisen lattialle, jossa Monni-emo jo odotteli. Mamma otti pennun tassupihteihin ja nuoli pontevasti sen puhtaaksi kuonosta hännänpäähän.

Tänään kokeilin myös toista taktiikkaa: tungin mössöä nokareen kerrallaan sormillani suoraan suuhun. Tästä pennut eivät olleet lainkaan niin mielissäni, ja sotkutulos oli sama. Taidan siis vielä jatkaa ruiskulla, sillä lautaselle asetetun annoksen ihanuutta ne eivät vielä ymmärrä ollenkaan.

Syöttökierros toistuu neljästi päivässä ja kestää kerrallaan noin 20 minuuttia. Onneksi pennut parin viikon sisällä oppivat yhdistämään ruoan täyteen masuun ja hyvään oloon. Silloin riittää, että laitan vain mössöt lautaselle ja ne häviävät itsestään samantien.

Hyvin maistuu

Pikkukissojen makumieltymykset alkoivat tulla esiin jo pari viikkoa sitten. Useimmat niistä syövät hyvällä halulla Royal Caninen BabyCat-moussea - paitsi Sinikka. Se on päättänyt olla iso tyttö, joka syö vain seuraavan ikäryhmän Kitten-lihapaloja. Niiden makuun se pääsi, kun jouduimme parina päivänä tarjoamaan niitä ennen kuin pääsimme eläinruokakauppaan täydentämään BabyCat-varastoamme. Nyt sitten viiden pennun kesken jaetaan joka ruokailulla yksi moussepurkki ja Sinikalle avataan lihapalapussi. Jos mousse häviää nopeasti lautaselta, muutkin saavat täydennystä Sinikan pussista. Lisäksi Aamu ja Pinky käyvät välillä kuivaruokakipolla mussuttamassa Kitten-ropoja, joita niille on koko ajan tarjolla. Pojat sen sijaan eivät ropoista ole kiinnostuneita.

Pikkuhiljaa alamme harjoitella myös jauhelihalla, jotta tenavat oppisivat monipuolisesti makuihin. Kissoistahan tulee helposti aikamoisia nirsoilijoita, joille kelpaa vain tietty lempiruoka.

Viikko täynnä

Kuviin on toistaiseksi vaikeaa saada vaihtelua, mutta viikossa tai parissa siihen tulee muutos. Viime yönä tuli viikko pentujen syntymästä. Jokainen on hienosti tuplannut syntymäpainonsa. Alle 200-grammainen on enää Sinikka (= sininen merkki hännänpäässä), mutta senkin paino on noussut johdonmukaisesti omalla käyrällään. Ei siis hätää eikä tarvetta lisäruokintaan. Aino on onneksi taas oma itsensä. Antibioottikuuri jatkuu vielä viikon verran, mutta sen ruokahalu on palannut, eikä pakkosyöttöä ole enää harjoitettu pariin päivään. Nyt lataan sen lautaselle ruokaa vähän väliä, ja käyn päivisin myös ruokatunnilla kotona tarkistamassa tilanteen. Onneksi autolla matka kestää vain viisi minuuttia. Ainolle maittaa parhaiten märkäruoka, eikä sitä voi annostella aamulla koko päivän tarpeisiin.

Heikot eväät

Vaikka pentublogi alkaa uhkaavasti kallistua ruokailublogiksi, käsittelen aihetta vielä kerran. Miisa on tähän asti kieltäytynyt sinnikkäästi syömästä pelkkää kuivamuonaa. Olen totuttanut sitä murojen makuun jauhamalla niitä sen märkäruoan päälle. Koska koulutus ei ole tästä oikein edennyt, päätimme tänään katsoa, pitääkö päätös myös nälkäisenä.

Pennut saivat aamiaiseksi märkäruokaa klo 9 ja sen jälkeen lautasilta löytyi vain kuivamuroja. Muut kävivät napsimassa niitä puolen päivän jälkeen, mutta Miisa vain tapitti silmiin ja naukui parempaa. Ei herunut. Kun kello lähestyi kolmea, Miisa alkoi taas kieppua keittiössä vaatimassa ruokaa. Nostin sen murolautaselle. Ei kelvannut. Iiiii-i-i.... Nostin sen taas murolautaselle. Tällä kertaa se nuuhki vähän pitempään, mutta kääntyi sitten pois ja iiiiiiii-i-i-i... Nostin sen kolmannen kerran lautaselle, ja nyt nälkä voitti. Miisa alkoi nöyränä tyttönä mussuttaa muroja. Ensi viikolla vähennän pikkuhiljaa murojen jauhamista. Tavoitteena on, että murot menevät sellaisenaan alas, kun Miisa ja Milla lähtevät uuteen kotiinsa perjantaina.

Hei, pientä rajaa...!

Pentujen myötä on ollut pakko opetella uusia tapoja. En esimerkiksi enää ilmesty aamulla keittiöön paljain säärin vain aamutakkiin pukeutuneena. Pennut, erityisesti Miisa, ovat nimittäin sitä mieltä, että paras tapa vauhdittaa aamupalan saamista lautaselle on kiivetä pitkin säärtä ylös hoputtamaan. Jos jalassa on verkkarit, tämän vielä kestää, mutta muuten auts! Täytyykin taas leikata pentujen kynnet...

 Koska Miisan hermot kestävät odotusta kaikkein huonoimmin, se saa aina spesiaaliannoksensa ensimmäisenä eteensä. Erityiseksi sen ruoan tekevät päälle ripotellut murskatut kuivaropot, joiden syömistä se harjoittelee. Seuraavaksi lautanen ilmestyy Monnille, Millalle ja Röllille. Kun ne ovat päässeet syömisessä vauhtiin, annan märkäruoan Ainolle. Väinö hengailee vielä jossain kauempana, joten sen annos saa odottaa pöydällä.

Tässä vaiheessa Milla tosin huomaa, että mamma sai Shebaa, ja tunkeutuu Ainon lautaselle törkeästi etuillen. Jotta Aino saisi syödä rauhassa, nostan Millalle Väinön miniannoksen. Kun muut ovat syöneet vatsansa täyteen ja häipyneet, Väinö valuu lopulta paikalle ja mussuttaa tyytyväisenä penturuokien jämät. Nyt pennut ruokailevat vielä neljä kertaa päivässä, mutta kohta ateriat voi vähentää kolmeen ja sitten suunnilleen puolen vuoden iässä kahteen. Kuivamuroja olen tosin pitänyt lautasella jatkuvasti välipalana, sillä kukaan kissoista ei vielä tunne niihin niin suurta himoa, että se haittaisi painonhallintaa.

Salakapakassa

Muut pennut on jo vieroitettu, mutta pieni sinnikäs kuopus, Miisa (Artemisia), ei vielä ole täysin suostunut hyväksymään, että hana on suljettu. Aina välillä se saa vauvapuuskan ja alkaa kulkea Ainon perässä yrittäen sukeltaa sen mahan alle. Yleensä Aino karistaa sen kannoiltaan, mutta joskus pentu on ovelampi. Miisan totuttelu kuivamuonaan on edennyt hyvin. Murskasin muroja morttelilla karkeaksi rouheeksi, jota ripottelin märkäruoan päälle strösselin tapaan. Ensin Miisa yritti syödä ruoan kasan sivuilta käsin murojen alta, mutta huomasi pian, ettei rouhetta pysty ohittamaan. Niinpä se on kiltisti pistellyt poskeensa ruoan muroineen päivineen. Äsken tarjoilin sille iltapalaksi pikkunokareen Baby moussea, johon lisäsin niin paljon murorouhetta kuin vain sain siihen sotkettua. Kaikki meni. Kunhan Miisa on kunnolla päässyt murojen makuun, yritän tarjoilla niitä ilman märkäruokaa.

Ruokaa mulleki-i-i-i-i-i-i

Eräs asia on meille vielä mysteeri: miten koko porukan pienimmällä sintillä, Miisalla (Artemisia), voi olla niin mahtava ruokahalu. Se on aina ensimmäisenä kupilla tsekkaamassa, mikä kasa on isoin. Ja kun se on syönyt omansa, se siirtyy syömään muiden kasoja. Kun ruokailusta on kulunut pari tuntia ja jompi kumpi meistä menee keittiöön, se tulee perässä ja alkaa pienellä kimeällä äänellä päästää iiiii-i-i-i-i -tyyppistä käkätykseen päättyvää huutoa. Tätä jatkuu kunnes se on saavuttanut tavoitteensa, eli ruokaa ollaan latomassa lautaselle.

Laskujeni mukaan Miisa syö lähes tuplasti sen minkä muut. Ruoan seassa tulee kuitenkin edelleen olla nokare pentumoussea, jotta neiti olisi tyytyväinen. Muille mousse on yhdentekevä lisuke. Milla jopa siirtyy syömään Väinön kupista Shebaa, kun Miisa on syrjäyttänyt sen omalta annokselta. Teorioita pikkusintin ruokahaluun on kaksi: a) sen energiankulutus on suurempi, koska se liikkuu, pomppii, syöksähtelee ja painii kaksi kertaa niin paljon kuin muut. b) muut käyvät aina välillä mutustelemassa kuivamuroja ja täyttävät niillä mahaansa, mutta Miisa ei niistä perusta. Tämän vuoksi sillä on muita useammin nälkä. Nyt pitäisi vain pian saada Miisa ymmärtämään murojen arvo. Muuten sen päivistä uudessa kodissa tulee pitkiä ja nälkäisiä.

Mä maistan sulta vähän

Kaikki pennut syövät jo itse suoraan lautaselta ilman aiempia syöttö- ja sormitemppuja. Olen nyt alkanut sotkea Baby moussen sekaan vähän kiinteämpää Whiskas Junioria. Muille sekoitus meni sellaisenaan, mutta Artemisia (toinen oikealta) siivilöi ensin Whiskas-palat erikseen ja söi vain moussen. Tänään töistä palatessani sillä oli ilmeisesti kovempi nälkä, koska sekä mousse että palat upposivat yhtälailla.

Artemisia on selvästi sitä mieltä, että muut saavat aina jotain parempaa. Syödessään se vilkuilee koko ajan sisarusten annoksia, tunkee heti tilaisuuden tullen kuononsa väliin ja alkaa pistellä vieruskaverin ruokaa, vaikka omaakin olisi vielä jäljellä. Monni on ainoa, joka pystyy tässä kisassa pitämään puolensa. Se pistää etutassunsa tukevasti tanaan ja puskee otsallaan rosvon pois. Huvittavinta on se, että Artemisialle ei kuitenkaan kelpaa ruoka, elleivät kaverit ole vielä ehtineet keittiöön. Annoksen valitseminen vapaasti on kai ihan tylsää. Paljon hauskempaa on pihistää muiden nenän alta.

Eno on idoli

Vanhin kissamme Väinö on seitsemänkiloinen, utelias ja vähän yksinkertainen kastraattikolli, joka ilmestyy salamannopeasti paikalle, kun ruokaa on jaossa. Pennut fanittavat Väinöä kuin rock-tähteä. Kaikki mitä eno tekee, on cool.

Tänään Monni ja Artemisia nyrpistelivät, kun laitoin päivällismössön niiden eteen tavanomaisella matalalla teevadilla. Ei ollut nälkä, eikä ruoka kiinnostanut. Mutta kun siirsin saman mössön syvempään kuppiin, josta Väinö tavallisesti syö, ruokahalu heräsi välittömästi. Väinön ansiota taitaa olla myös se, että pennut oppivat sisäsiisteiksi todella nopeasti. En itse ollut lainkaan tyytyväinen, kun Väinö kävi kusaisemassa pentujen hiekkalaatikkoon kun silmä vältti. Pennut kuitenkin oppivat näköjään matkimalla, sillä hyvin nopeasti Väinön megapissojen vierestä alkoi löytyä pikkuliruja.

Väinö ei itse ihailusta juuri piittaa. Se kyllä sietää kärsivällisesti sen, että pennut tungeksivat sen kylkeen päiväunille ja hyppelevät sen hännän päälle tai selkään. Välillä se kuitenkin selvästi kyllästyy temuamiseen ja painuu jonnekin kauemmaksi huilimaan. Yksi sen suosikkipaikoista on pentulaatikko, sillä siellä tenavia ei ole tavattu enää pitkään aikaan.

Mä haluun muroja

Ruokajärjestelyt alkavat vakiintua. Kun laitan lautaselle neljä nokaretta Baby Cat moussea, Alchemilla ja Amaranthus lipittävät yleensä oman osansa samantien. Sen jälkeen levitän syliini housujen suojaksi pikkupyyhkeen ja nostan sen päälle lautasen ja Artemisian. Ensin se nyrpistelee ruoalle, mutta kun olen tunkenut ensimmäisen nokareen sen suuhun, se lipittää loput sapuskasta innolla - kunhan tarjoan sen sormistani!

Olen kovasti yrittänyt osoittaa, että lautasella on ihan samaa ainetta kuin sormissani, mutta vielä asia ei ole mennyt jakeluun. Kunhan Aino sulkee maitohanansa lopullisesti, alkaa Artemisialla tiukka "syö lautaselta tai kärsi nälkää" -koulu. Anemone puolestaan on päättänyt, että kuivamurot maistuvat paljon paremmilta kuin mousse. Se nielee pitkin hampain nokareet, jotka tungen sen suuhun ja nuolee vähän mössöä sormistani. Sen jälkeen se alkaa kiemurrella otteessani siihen malliin, että nyt riitti. Kun se pääsee lattialle, se suuntaa murokupille, eikä haittaa yhtään, vaikka mamma olisi samaan aikaan ruokailemassa. Anemone kyllä raivaa itselleen siihen tilaa.

Pennuilla on vierailuviikot

Vaikuttaa siltä, että kaikki pennut ovat oppineet sisäsiisteiksi. Hieno suoritus viiden viikon ikäisiltä! Tytöt tajusivat homman nimen jo viime viikolla, mutta vielä pari päivää sitten sain aamuisin siivoilla pojan lätäköitä ja kikkaroita milloin mistäkin. Nyt niitäkään ei enää löydy. Tai sitten se on oppinut piilottamaan ne jonnekin hyvin näkymättömiin...

Vessarauhan antaminen sisaruksille ei sen sijaan tahdo vielä onnistua. Varsinkin Anemonen on ihan pakko tunkea itsensä samaan pikkulaatikkoon, kun siellä on joku muu kykkimässä. Otinkin pikkulaatikon pois käytöstä, sillä kaikki pääsevät jo kiipeämään isoon laatikkoon.

Jopa Artemisia on alkanut vihdoinkin suhtautua varovaisen myönteisesti kiinteään ruokaan. Anemonen tavoin se kuitenkin haluaa nuolla ruoan sormistani, joten aamulla kuluu edelleen vartti ylimääräistä aikaa pikkukissojen ruokailuun. Joululoman aikana tilanne toivottavasti korjaantuu. 

Pennut ovat sosiaalistuneet hienosti ja ottavat nyt vieraita vastaan. Ennen joulua ei ole enää montaa iltaa vapaana. Tosin suurin osa tulijoista on ystäviämme, jotka tulevat glögille ja saamaan samalla pentuelämyksiä. Joulun ja uuden vuoden välillä lomailemme kotona, ja silloin pikkukissoja voi tulla katsomaan päivälläkin.

Ei mulla oo nälkä

Olen yrittänyt koko viikon saada pentuja innostumaan Whiskas Juniorin pieniksi murekepaloiksi prässätystä märkäruoasta. Mamman nisän imemiseen tottuneet kisut eivät kuitenkaan ole vielä oikein tajunneet kiinteän ruoan syöntitekniikkaa, ja palat ovat putoilleet suusta jopa Pojalta, joka syö niitä sentään vapaaehtoisesti. Niinpä kävin ostamassa lisää Royal Caninen BabyCat-moussea, jota on helppo nuolla suuhun. Poika innostui siitä kovasti, ja mussuttaa sitä nyt äänekkäästi maiskuttaen suoraan lautaselta. Nokitassu syö sitä vaihdellen - välillä hyvin, mutta aina ei maistu. Neiti A nielee kiltisti kaiken mitä tungen sen kitaan, mutta Neiti D panee kiihkeästi kampoihin. Sitä ei kiinnosta kiinteä ruoka ollenkaan ja se yrittää pyristellä irti otteesta kuin yrittäisin myrkyttää sen. Mutta pian Aino alkaa itse vierottaa pentuja ja vähentää maitotarjoilua, joten eiköhän Neidi D:n mieli vielä muutu. Harva kissanpentu on nääntynyt nälkään ruokalautasten äärellä.