Tyttökvartetti vauhdissa

Viime päivityksestä on hujahtanut nolon paljon aikaa. Illat ovat menneet kuin siivillä, ja viikonloppuihinkin on siunaantunut ohjelmaa. Nöyrä anteeksipyyntöni kaikille blogini seuraajille!

Sylvin vinksahtanut naamakuvio antaa sille hauskan kettumaisen ilmeen,
joka tässä poseerausasennossa oikein korostuu.

Pennut ovat kasvaneet hurjasti. Sylvi ja Maru ovat isoimmat tyttöpentuni ikinä. Ne painavat nyt aivan yhtä paljon, mutta ruumiinrakenteelta ne ovat erilaiset. Sylvi tuntuu käsissä atleettiselta ja jäntevältä, kun taas Maru on kerännyt massaa enemmän keskivartalon kohdalle. Nyt pentuna siitä ei vielä ole haittaa, mutta vuoden iästä eteenpäin kannattaa olla tarkkana, ettei painoa kerry liikaa. Sanotaan, että kissalla (kuten koirallakin) pitää tuntua kylkiluut. Jos ne eivät erotu, pitää tarjoiluja rajoittaa.

Maru paikassa, joka sittemmin poistui käytöstä. Alempana kerron syyn. 

Myös Manulle on ruoka maistunut hyvin viime aikoina. Erica sen sijaan haluaisi syödä vain herkkupalat ja häipyy yleensä ensimmäisenä lautasen äärestä. Se käy kuitenkin niin innokkaasti rohmuamassa isojen kissojen lautasilta ruokia, ettei se kyllä aliravitsemuksesta kärsi. Pari päivää sitten vertasimme näiden pentujen painoja aiempiin pentueisiin ja huomasimme, että Erica kulkee aivan samalla kasvukäyrällä kuin aiempien pentueiden tytöt yleensä. Näiden isojen mimmien rinnalla se vain tuntuu pieneltä ja sirolta.

Erica, Sylvi ja Manu päivätorkuilla suosikkipaikassaan kiipeilytelineen alakorissa.

Nyt kun pennut ovat 11-viikkoisia, niitä ei pidättele enää mikään. Ne syöksyvät ohjuksen tavoin huoneesta toiseen, loikkaavat nojatuolista toiseen, kiipeilytelinettä ylös ja alas. Lelut saavat kyytiä ja ruokapöydän liina löytyy lattialta harva se aamu. Vauhti hiljenee ainoastaan päiväunien ajaksi. Ja sitten taas mennään...

Olohuoneen kiipeilytelineessä on leikitty innokkaasti hippaa, mutta muutama päivä sitten turvallisuuspoliisin oli pakko puuttua asiaan.

Pienet hurjapäät Manu ja Sylvi vauhdissa.

Kiipeilytelineesssä ylimpänä on hauskan näköinen punottu pesä, jonka kuperalle katolle, suunnilleen 170 sentin korkeuteen, varsinkin Manu alkoi muutama viikko sitten kiivetä. Nostimme sen ensin aina alas sieltä, mutta kun se tuntui olevan niin varma itsestään, annoin sen vähitellen jäädä sinne ja hankkiutua itse alas. Kunnes Sylvi keksi saman hauskuuden.

Ei suinkaan riittänyt, että siellä istuttiin ja ihmeteltiin vierekkäin, vaan siellä piti leikkiä kukkulan kuningasta ja yrittää pudottaa toinen alemmaksi! Tässä vaiheessa palveluskunnan hermot pettivät ja yläkori pylväineen ruuvattiin irti. Nyt sitten telineestä on tarjolla ainoastaan vähän toista metriä korkea versio, jonka päällä voi rauhassa riehua ilman että ketään sattuu kovinkaan paljon. 

Reippaina lääkärissä

Erica nököttää tutkimuspöydällä ihmeissään, kun
eläinlääkäri painelee stetoskooppia sen kylkiin. 

Eilen pennut täyttivät 9 viikkoa ja kävivät merkkipäivän kunniaksi myös saamassa ensimmäisen rokotuksensa. Lisäksi joka pentu tarkastettiin muutenkin päästä varpaisiin ja hännänpäähän. Mitään epätavallista ei löytynyt keneltäkään, ja kasvattajakin saattoi huokaista helpotuksesta.

No ei kyllä ole napatyrää, tuumii Sylvi, kun täti tunnustelee vatsanpeitteitä.

Painavin pennuista on edelleen Sylvi, joka sai vaakalukemaksi 1,33 kg. Vaikka ero ei ole suuri, Sylvi tuntuu käsissäkin muita lihaksikkaammalta ja rotevammalta. Ihan lähellä perässä tulee kuitenkin Maru, 1,29 kg, joka myös viihtyy pitkään ruokakupin ääressä. Hiukan edellisiä kevyempiä ovat Manu, 1,22 kg, ja Erika, 1,16 kg, joille ruoka välillä maistuu, välillä taas ei.

Manua ihmetyttää vaaka, joka on ihan erilainen kuin kotona pentuhuoneessa.

Toisinaan pennuilla kuuluu vielä ensimmäisessä lääkärintarkastuksessa sydämestä pieni sivuääni, joka häviää pennun kasvaessa. Näillä pennuilla sivuääntä ei kuulunut. Tosin ensin ei meinannut kuulua mitään muutakaan, sillä joka tenava kehräsi äänekkäästi tutkimuspöydällä. Onneksi eläinlääkärillä oli kikka kolmonen: kun tutkimushuoneen vesihana käännettiin täysillä päälle, pentu hämääntyi äänestä hetkeksi ja hurina lakkasi.

Maru ei olisi millään malttanut pysyä tutkimuspöydällä paikoillaan.

Rokotus on aina hiukan jännittävä hetki. On kurjaa, jos siitä jää pennulle epämiellyttävä muisto, sillä piikkikammo hankaloittaa kissan terveydenhoitoa myöhemmin. Siksi pidän rokotettaessa pennun lähelläni lujassa otteessa ja rapsutan samalla tuntuvasti sitä korvan takaa. Strategia toimi, sillä yksikään pentu ei inahtanutkaan, kun piikki upposi kankkuun.
Kissathan rokotetaan aina takajalan lihakseen, ei niskaan kuten koirat. Pistokset lisäävät kasvainriskiä, ja niskasta kasvaimen hoitaminen on hankalampaa kuin kankusta. Kannattaa puuttua kiireesti asiaan, jos enimmäkseen koiria hoitava eläinlääkäri alkaa nostaa ihopoimua niskasta rokotusta varten.

Ericalle tehtiin myös veriryhmän määritys, sillä olin suunnitellut sille tulevaisuutta emokissana. Oli olemassa 1/8 riski, että sen veriryhmä on B, joka muuten ei vaikuta mitenkään kissan terveyteen, mutta kasvatuksessa se on hankala.
B-veriryhmän kolleja on Suomesta todella vaikeaa löytää, ja jos B-naaras astutetaan A-veriryhmän kollilla, pentujen mahdollinen A-veriryhmä synnyttää emon veressä vasta-aineita, jotka pahimmillaan voivat aiheuttaa jopa pentujen kuoleman. Vasta-aineet siirtyvät pentuun ensimmäisten 16 tunnin aikana maidossa, joten emo ei saa imettää silloin pentujaan, ja näitä joudutaan ruokkimaan letkun avulla. Osa kasvattajista ei pidä tätä ongelmana, mutta itse olen tehnyt tämän kerran, enkä halua kokea sitä toista kertaa. Sen verran traumaattista se oli sekä emolle että minulle.
Tällä kertaa huono tuuri osui kohdalle, sillä Erican veriryhmätulos oli B. Jouduin siis luopumaan kasvatussuunnitelmista ja Ericasta tulee lemmikkipentu, jota toivottavasti nähdään myös näyttelyissä.