Neljä isoa pentua syntynyt!

Dollgarden's F-pentue

Fumiko on vielä vähän hämillään pennuista, 

mutta imetys sujuu mallikkaasti istuma-asennossakin.

Kello oli tiistaiaamuna vähän yli seitsemän, kun Fumikon sijoitusäiti Ely soitti: "Nyt synnytys taitaa olla alkamassa". Ei muuta kuin vaatteet pikaisesti päälle, töihin tekstari ja autolla naapurikaupunginosaan toivoen, että Fumi ei osoittautuisi salamasynnyttäjäksi.

Ely oli valmistellut Fumille ja pennuille pesän huoneeseen, jonka seinustat olivat täynnä hamsterihäkkejä. Ely on kansainvälinen hamsterituomari ja kokenut hamsterikasvattaja, joka on nyt hamstereiden ohella aloittamassa rotukissojen kasvatusta. Siinä sitten istuskelimme pesälaatikon ääressä seuraamassa tilannetta, Fumiko supisteli ja hamsterit rapistelivat omissa laatikoissaan.

Varttia vaille yhdeksän ensimmäinen pentu pulpahti ulos. 119 grammaa! Tavallisesti pentuni ovat olleet noin 90-100-grammaisia. Kymmenen minuutin kuluttua tuli seuraava - 116 grammaa! Fumiko pesi pennut huolellisesti ja jouduimme auttamaan oikeastaan vain napanuoran katkaisussa.

Parin tunnin kuluttua syntyi kolmas pentu: 124 grammaa! Sen perään syntynyt kuopus tuntui suorastaan pieneltä - "vain" 109 grammaa.

Neljännen jälkeen alkoi näyttää siltä, ettei useampia olisi enää tulossa. Fumiko sai ruokaa, vaihdoimme pesään puhtaan alustan, Ely jäi vahtimaan, että kaikki pennut pääsevät kiinni nisään ja minä lähdin tyytyväisenä töihin.

Neljä pentua on juuri hyvän kokoinen setti. Emo jaksaa imettää niitä kunnolla ja kasvattaja pääsee helpolla. Kun joka pentu on näin iso ja tomera, kriittiset ensimmäiset päivät ja viikotkin sujuvat todennäköisesti hyvin.

Perhesuhteita ja ensimmäinen lähtö

13 viikkoa tuli täyteen ja sen kunniaksi otettiin luokkakuva.

Pentuprojektin loppu lähenee ja pennut muuttavat pian uusiin koteihinsa. Tänään lähti jo ensimmäinen, mutta kerron vielä perhesuhteista kissalassamme ja meillä vallitsevasta "Koko kylä kasvattaa" -periaatteesta.

Aino-mummo rakastaa keski-ikäisten rouvien tavoin hierontaa ja harjausta.

Kissalamme matriarkka on Aino-mummo, 8-vuotias kastraattirouva, joka synnytti kissalamme kaksi ensimmäistä pentuetta. A-pentueesta pentueesta jäi kotiin Monni (IP SC Dollgarden's Anemone), näyttelyprinsessamme, joka sai C-pentueen ja sitten leikattiin. Ainon B-pentueesta jäi kotiin Sinikka eli Sinksu (Dollgarden's Betula), joka sai vuosi sitten viisi pentua (D-pennut) ja nyt nämä E-pennut.

Kun nämä neljä tyttöä elokuun alussa syntyivät, Sinikka oli hyvin tarkka siitä, että Monni-täti ei saanut tulla pentuhuoneeseen. Täti-paran ei tarvinnut kuin kurkkia oviaukkoon laitetun pahvin takaa, kun pentulaatikosta kuului jo sähinää ja murinaa. Toisinaan Monni ei voinut hillitä uteliaisuuttaan ja hyppäsi pahvin yli katsomaan, mitä laatikossa tapahtui. Se sai kuitenkin salamalähdön takaisin, kun rauhallinen ja kiltti Sinksu syöksyi sitä kohti raivottarena.

Mummolla sen sijaan on ollut alusta lähtien vapaa pääsy pentuhuoneeseen. Kun pennut olivat pieniä, se saattoi välillä pyörähtää pentulaatikon kupeessa tarkistamassa, olisiko ruokakuppeihin jäänyt mitään. Pennut eivät niinkään kiinnostaneet sitä, päinvastoin. Kun pennut alkoivat mönkiä keskilattialla ja osoittaa kiinnostusta myös mummoa kohtaan, se saattoi jopa vähän murista niille. Kun näin tapahtui, Grumpy Grandma sai heti häädön huoneesta. Ei kuitenkaan Sinksulta, vaan minulta. Sinikka oli kyllä varuillaan ja vahti pentujaan, mutta omaa emoaan vastaan se ei noussut.

Kun pennut alkoivat liikkua noin 6 viikon iässä muualla talossa, Monni seurasi niitä herkeämättä. Ensin se oli epäluuloinen näitä omituisia otuksia kohtaan, mutta pian sen hoivavietti heräsi. Se pesi pentuja jopa ahkerammin kuin emo, nukutti ne päiväunille ja vahti niiden leikkejä. Tällä kertaa se ei sentään yrittänyt imettää niitä kuten edellistä pentuetta.

Kun pennut painivat ruokapöydällä, Monni vahtii, ettei kukaan putoa.

Nyt kun pennut ovat jo isompia, Monni on myös osallistunut niiden leikkeihin ja ollut hippana. Kun joku on jäänyt kiinni, siitä on seurannut rivakka pesuoperaatio. Pentu pihteihin tassujen väliin ja nuolemaan. Ei haittaa, vaikka pienet takatassut raapivat naamaa. Monni on myös vahtinut tiukasti pentujen ruokailua. Syy siihen on jäänyt arvoitukseksi, sillä penturuoka ei sitä kiinnosta - toisin kuin mummoa, joka käy putsaamassa jämät lautasilta.

Sinikka sen sijaan on vetäytynyt vähitellen taka-alalle. Pitkään se suostui toimimaan pentujen huvituttina, kun tenavat halusivat vielä pienet hörpyt maitobaarista. Mutta nyt aivan viime päivinä se on häätänyt pennut luotaan kevyellä murinalla. Ilmeisesti luonto on käskenyt sen vieroittaa ne lopullisesti. Pennut olivat ensin vähän hämillään, mutta jatkoivat sitten ralliaan taas iloisesti.

Lopeta tuo kuvaaminen, sanoo Sinksun korvien asento.

Tänään oli sitten Erican aika lähteä ensimmäisenä uuteen kotiinsa Vantaalle, Sebastianin ja Tiffanyn luo. Eilen illalla leikkasin sen kynnet ja sen jälkeen pesin sen turkin. Pikkumirri ei ollut kovin ihastunut tästä. Kynsien leikkuu ei ollut ongelma, mutta turkin kastelu oli kamalaa. Se kiljui niin dramaattisesti, että kuusi muuta kissaa yritti raapia itsensä kylppärin oven läpi pelastamaan sitä. Vähitellen Erica onneksi rauhoittui huomatessaan ettei kuolekaan. Vaahdotuksen ja kunnollisen huuhtelun jälkeen se antoi jopa föönata itsensä kuivaksi. Tosin vain hiljaisimmalla puhalluksella.

Tämä pikkukissa ei ole ollenkaan tyytyväinen pesutulokseen.

Eivät muutkaan pennut varsinaisesti likaisilta näytä, mutta pesun jälkeen Erica oli kuin puhtoinen pumpulipallo muiden rinnalla. Yllätyin itsekin, kuinka selvä ero oli.

Torstaina pesuoperaatio on edessä Marulla ja Manulla, sillä niiden muutopäivä on perjantai. Saapa nähdä, miten ne pistävät hanttiin vai selvitäänkö tällä kertaa jopa ilman huutoa.

Erica lähtövalmiina ja reppu pakattuna.

Tyttökvartetti vauhdissa

Viime päivityksestä on hujahtanut nolon paljon aikaa. Illat ovat menneet kuin siivillä, ja viikonloppuihinkin on siunaantunut ohjelmaa. Nöyrä anteeksipyyntöni kaikille blogini seuraajille!

Sylvin vinksahtanut naamakuvio antaa sille hauskan kettumaisen ilmeen,
joka tässä poseerausasennossa oikein korostuu.

Pennut ovat kasvaneet hurjasti. Sylvi ja Maru ovat isoimmat tyttöpentuni ikinä. Ne painavat nyt aivan yhtä paljon, mutta ruumiinrakenteelta ne ovat erilaiset. Sylvi tuntuu käsissä atleettiselta ja jäntevältä, kun taas Maru on kerännyt massaa enemmän keskivartalon kohdalle. Nyt pentuna siitä ei vielä ole haittaa, mutta vuoden iästä eteenpäin kannattaa olla tarkkana, ettei painoa kerry liikaa. Sanotaan, että kissalla (kuten koirallakin) pitää tuntua kylkiluut. Jos ne eivät erotu, pitää tarjoiluja rajoittaa.

Maru paikassa, joka sittemmin poistui käytöstä. Alempana kerron syyn. 

Myös Manulle on ruoka maistunut hyvin viime aikoina. Erica sen sijaan haluaisi syödä vain herkkupalat ja häipyy yleensä ensimmäisenä lautasen äärestä. Se käy kuitenkin niin innokkaasti rohmuamassa isojen kissojen lautasilta ruokia, ettei se kyllä aliravitsemuksesta kärsi. Pari päivää sitten vertasimme näiden pentujen painoja aiempiin pentueisiin ja huomasimme, että Erica kulkee aivan samalla kasvukäyrällä kuin aiempien pentueiden tytöt yleensä. Näiden isojen mimmien rinnalla se vain tuntuu pieneltä ja sirolta.

Erica, Sylvi ja Manu päivätorkuilla suosikkipaikassaan kiipeilytelineen alakorissa.

Nyt kun pennut ovat 11-viikkoisia, niitä ei pidättele enää mikään. Ne syöksyvät ohjuksen tavoin huoneesta toiseen, loikkaavat nojatuolista toiseen, kiipeilytelinettä ylös ja alas. Lelut saavat kyytiä ja ruokapöydän liina löytyy lattialta harva se aamu. Vauhti hiljenee ainoastaan päiväunien ajaksi. Ja sitten taas mennään...

Olohuoneen kiipeilytelineessä on leikitty innokkaasti hippaa, mutta muutama päivä sitten turvallisuuspoliisin oli pakko puuttua asiaan.

Pienet hurjapäät Manu ja Sylvi vauhdissa.

Kiipeilytelineesssä ylimpänä on hauskan näköinen punottu pesä, jonka kuperalle katolle, suunnilleen 170 sentin korkeuteen, varsinkin Manu alkoi muutama viikko sitten kiivetä. Nostimme sen ensin aina alas sieltä, mutta kun se tuntui olevan niin varma itsestään, annoin sen vähitellen jäädä sinne ja hankkiutua itse alas. Kunnes Sylvi keksi saman hauskuuden.

Ei suinkaan riittänyt, että siellä istuttiin ja ihmeteltiin vierekkäin, vaan siellä piti leikkiä kukkulan kuningasta ja yrittää pudottaa toinen alemmaksi! Tässä vaiheessa palveluskunnan hermot pettivät ja yläkori pylväineen ruuvattiin irti. Nyt sitten telineestä on tarjolla ainoastaan vähän toista metriä korkea versio, jonka päällä voi rauhassa riehua ilman että ketään sattuu kovinkaan paljon. 

Reippaina lääkärissä

Erica nököttää tutkimuspöydällä ihmeissään, kun
eläinlääkäri painelee stetoskooppia sen kylkiin. 

Eilen pennut täyttivät 9 viikkoa ja kävivät merkkipäivän kunniaksi myös saamassa ensimmäisen rokotuksensa. Lisäksi joka pentu tarkastettiin muutenkin päästä varpaisiin ja hännänpäähän. Mitään epätavallista ei löytynyt keneltäkään, ja kasvattajakin saattoi huokaista helpotuksesta.

No ei kyllä ole napatyrää, tuumii Sylvi, kun täti tunnustelee vatsanpeitteitä.

Painavin pennuista on edelleen Sylvi, joka sai vaakalukemaksi 1,33 kg. Vaikka ero ei ole suuri, Sylvi tuntuu käsissäkin muita lihaksikkaammalta ja rotevammalta. Ihan lähellä perässä tulee kuitenkin Maru, 1,29 kg, joka myös viihtyy pitkään ruokakupin ääressä. Hiukan edellisiä kevyempiä ovat Manu, 1,22 kg, ja Erika, 1,16 kg, joille ruoka välillä maistuu, välillä taas ei.

Manua ihmetyttää vaaka, joka on ihan erilainen kuin kotona pentuhuoneessa.

Toisinaan pennuilla kuuluu vielä ensimmäisessä lääkärintarkastuksessa sydämestä pieni sivuääni, joka häviää pennun kasvaessa. Näillä pennuilla sivuääntä ei kuulunut. Tosin ensin ei meinannut kuulua mitään muutakaan, sillä joka tenava kehräsi äänekkäästi tutkimuspöydällä. Onneksi eläinlääkärillä oli kikka kolmonen: kun tutkimushuoneen vesihana käännettiin täysillä päälle, pentu hämääntyi äänestä hetkeksi ja hurina lakkasi.

Maru ei olisi millään malttanut pysyä tutkimuspöydällä paikoillaan.

Rokotus on aina hiukan jännittävä hetki. On kurjaa, jos siitä jää pennulle epämiellyttävä muisto, sillä piikkikammo hankaloittaa kissan terveydenhoitoa myöhemmin. Siksi pidän rokotettaessa pennun lähelläni lujassa otteessa ja rapsutan samalla tuntuvasti sitä korvan takaa. Strategia toimi, sillä yksikään pentu ei inahtanutkaan, kun piikki upposi kankkuun.
Kissathan rokotetaan aina takajalan lihakseen, ei niskaan kuten koirat. Pistokset lisäävät kasvainriskiä, ja niskasta kasvaimen hoitaminen on hankalampaa kuin kankusta. Kannattaa puuttua kiireesti asiaan, jos enimmäkseen koiria hoitava eläinlääkäri alkaa nostaa ihopoimua niskasta rokotusta varten.

Ericalle tehtiin myös veriryhmän määritys, sillä olin suunnitellut sille tulevaisuutta emokissana. Oli olemassa 1/8 riski, että sen veriryhmä on B, joka muuten ei vaikuta mitenkään kissan terveyteen, mutta kasvatuksessa se on hankala.
B-veriryhmän kolleja on Suomesta todella vaikeaa löytää, ja jos B-naaras astutetaan A-veriryhmän kollilla, pentujen mahdollinen A-veriryhmä synnyttää emon veressä vasta-aineita, jotka pahimmillaan voivat aiheuttaa jopa pentujen kuoleman. Vasta-aineet siirtyvät pentuun ensimmäisten 16 tunnin aikana maidossa, joten emo ei saa imettää silloin pentujaan, ja näitä joudutaan ruokkimaan letkun avulla. Osa kasvattajista ei pidä tätä ongelmana, mutta itse olen tehnyt tämän kerran, enkä halua kokea sitä toista kertaa. Sen verran traumaattista se oli sekä emolle että minulle.
Tällä kertaa huono tuuri osui kohdalle, sillä Erican veriryhmätulos oli B. Jouduin siis luopumaan kasvatussuunnitelmista ja Ericasta tulee lemmikkipentu, jota toivottavasti nähdään myös näyttelyissä.

Makumieltymyksiä

Kummitäti Monni haluaa olla aina vahtimassa pentujen ruokailua.

Nyt kahdeksan viikon ikäisinä pennut syövät jo sujuvasti lautaselta. Pieni ongelma - tosin lähinnä kasvattajalle - on se, että makumieltymykset vaihtelevat suuresti. Jokaisen omaa herkkua täytyy löytyä annoksesta, muuten se jää koskematta. Herkun mukana uppoaa sitten muukin sapuska, ainakin enimmäkseen.

Maru rakastaa hyla-kermaviiliä, ja sitä pitää olla lautasella reilu klöntti. Tänään olin lounasannoksesta unohtanut sen, jolloin Maru vain nuuhki ruokaa ja kääntyi sitten pois. Hain kiireesti keittiöstä kermaviilipurkin, täydensin annoksen ja pikku pörröturkki alkoi onnellisena nuolla sitä.

Manun herkkua taas on kypsennetty broilerinpaisti. Se ottaa lautaselta sormenpään kokoisen palan kerrallaan ja vetäytyy lautasen viereen mussuttamaan sitä. Kun kanat ovat loppu, se yrittää ensin pihistää niitä vastapäätä ruokailevan siskon annoksesta, mutta tyytyy sitten oman annoksensa muihin aineksiin.

Erica on porukan nirsoilija. Se syö jos sitä huvittaa ja aina ei huvita. Kun se karkaa lautasen luota, nostan sen takaisin, se nuuhkaisee ruokaa ja karkaa uudestaan. Nostan taas takaisin, se karkaa, nostan takaisin, se karkaa... Yleensä Erica on meistä se sitkeämpi, mutta joskus se myös muuttaa mielensä ja alkaa syödä. Erica pitää erityisesti Animondan penturuokapussista, jossa on paloja kastikkeessa, mutta keitetty seitikin maistuu. Kermaviilin Erica jättää syömättä, mutta se ei haittaa, koska Maru syö sen kyllä.

Sylvi sen sijaan syö kaiken. Ensin se syö oman annoksensa ja siirtyy sitten viereisen lautasen luo kyttäämään, olisiko jotain jäämässä. Kun se työntää pikku kuononsa kolmanneksi lautasen ylle, Erica yleensä lopettaa ja lähtee tiehensä. Tämä sopii Sylville mainiosti, ja niinpä se painaakin selvästi enemmän kuin muut pennut.

Erilaisten makumieltymyksien vuoksi ruoka-annosten kokoaminen on aikamoista askartelua. Ensin silppuan lautaselle seitiä ja lisään siihen myös valmiiksi paistettuja kanapaloja jääkaapista. Sillä aikaa kun ne kypsyvät ja lämpiävät mikrossa (puoliteho, 35 sekuntia), muusaan vähän penturuokaa kahdelle lautaselle, kaksi kekoa kummallekin. Kun mikro kilahtaa, lisään kekojen toiselle puolelle seitiä ja toiselle kanapaloja. Jos penturuoka on jääkaappikylmää, sekoitan siihen kanapaloja, jotka lämmittävät sen sopivaksi. Viimeiseksi laitan kermaviilinokareen kekojen taakse, kannan lautaset pentuhuoneeseen ja alan paimentaa ympäri olohuonetta syöksähteleviä tenavia syömään.

Pikkukissat rekisterissä

Pentujen rekisterikirjat ovat saapuneet. Nimet on kirjoitettu oikein, sukupuolet ovat oikein, samoin syntymäaika... eli kaikki näyttäisi olevan kunnossa!

Rekisterikirjan kannessa lukee kissan rekisterinimi sekä monesko Kissaliittoon
rekisteröity kissa se on. Päällimmäisenä on Manun rekisterikirja.

Kaikilla Kissaliittoon rekisteröidyillä rotukissoilla on aina rekisterikirja. Jos sitä ei tule pennun mukana, pitää hälytyskellojen soida lujaa ja myyjältä on syytä löytyä hyvä selitys. Toki rekisteröinti voi jostain syystä olla kesken, mutta silloin myyjän tulee pystyä todistamaan, että se on ainakin vireillä.

Aina välillä kuulee jonkun sanovan, että "kissahan se tärkein on, mitä väliä rekisterikirjalla on lemmikkikissalle". Tai "sain pennun vähän halvemmalla, kun sitä ei ole rekisteröity".
No, totuus on, että pennun rekisteröinti maksaa 34 euroa, joten se on vähäinen kustannus kasvatustyössä. Enemmän kustannuksia lisäävät eläinlääkärin tarkastukset, tunnistesirutus, vanhempien terveystutkimukset, laadukas ruoka, astutusmaksut pentujen isän omistajalle jne.

Jos pentua ei ole rekisteröity, on melko varmaa, ettei myyjäkään ole rekisteröity rotukissakasvattaja eikä hän ole käynyt vaadittavaa kasvattajakurssia. Hän on todennäköisesti ostanut lemmikkitasoisen naaraan ja jättänyt leikkauttamatta sen myyntisopimuksen vastaisesti.
Koska kukaan oikea kasvattaja ei lainaa siitosurostaan tällaiselle henkilölle, uros on samoin lemmikkitasoinen, jostain syystä kastroimatta jätetty. Kummallekaan ei yleensä ole tehty mitään terveystutkimuksia, eikä pentuja ole välttämättä edes rokotettu.

Rekisterikirja takaa, että pentujen kasvatus on tapahtunut tiukkojen sääntöjen mukaisesti ja että niillä terveysasiat ovat todennäköisesti kunnossa.

Sivun yläreunassa ovat kissan omat tiedot ja alla ruudukossa esivanhempien tiedot.

Jokainen kasvattaja vaikuttaa valinnoillaan sekä omien kasvattiensa geneettiseen terveyteen, myös omalta osaltaan koko suomalaisen ragdoll-populaation tulevaisuuteen ja terveyteen.

Rekisterikirjan keskiaukeamalta löytyvät esivanhemmat neljä sukupolvea taaksepäin. Näidenkin pentujen sukutaulusta löytyy ruotsalainen, tanskalainen, saksalainen, tsekkiläinen, espanjalainen, kanadalainen ja australialainen kissa. Jotta Suomen ragdoll-populaatio pysyisi geneettisesti terveenä, rekisteröidyt kasvattajat tuovat säännöllisesti uusia kasvatuskissoja ulkomailta. Jokainen varmasti arvaa, ettei tämä ole halpaa puuhaa.

Sukutaulun vasemmassa reunassa ovat pennun vanhemmat, isä ylempänä ja emo alla. Ylimpänä vanhempien ruudussa on tunnistesirun numero, sen alla veriryhmä ja sen alla käsittämätön kirjainrimpsu, joka kertoo kantaako kissa ragdolleilla aiemmin yleistä geeniä, joka aiheuttaa sydänsairautta nimeltä hypertrofinen kardiomyopatia (HCM). HCM-geeni selviää nykyään geenitestillä, josta vaaditaan vanhemmilta todistus ennen kuin pentue voidaan rekisteröidä. Molemmilla vanhemmilla on merkintä N/N eli kumpikaan ei ole sairautta aiheuttavan geenin kantaja.

Tämän alla on kissan mahdollinen titteli. Pentujen isä Huisku (Sunrunner's Rohan) on valmistunut championiksi, Sinksu-emo ei ole liian pienten sukkiensa vuoksi käynyt näyttelyissä kuin kerran.
Tittelin alla on kissan rekisterinimi ja rekisterinumero, rodun, värin ja kuvion ilmaiseva EMS-koodi sekä kissan syntymäaika.

Vaikka kissa ei kävisi näyttelyissä, rekisterikirjan takasivulle kannattaa merkityttää rokotukset. Sieltä ne on aina helppo tarkistaa, kun alkaa mietityttää, olisiko kissan taas aika saada tehosterokotus.

Tänään pennut täyttivät 8 viikkoa ja viikon kuluttua ne saavat ensimmäisen rokotuksensa. Olen eläinlääkärini suosituksesta tarkoituksella lykännyt rokotusaikaa viikolla, jotta niiden emoltaan maidossa saamat vasta-aineet eivät enää häiritsisi rokotuksen tehoa.

Pikkutytöt jakselevat mainiosti. Ne temuavat ympäri taloa, kiipeilevät, pomppivat ja riehuvat juuri niin kuin terveiden pentujen tulee tehdä. Syliin nostettaessa käynnistyy kehräys, ja jos väsy yllättää, ne kiipeävät nukkumaan joko vanhaan nojatuoliin tai isoimman kiipeilytelineen toiseksi ylimmälle tasolle. Mutta niiden kehityksestä ja kuulumisista kerron enemmän seuraavassa päivityksessä.

Siskonpeti korkealla kiipeilytelineessä. 

Nimet rekisteriin

Nyt kun oikea sukupuoli vihdoin selvisi, laitoin myös rekisteröinnin eteenpäin. Nimet etsin jälleen Ella Rädyn ansiokkaasti kokoamasta Viljelykasvien nimistöstä (Puutarhaliitto). Ensimmäistä kertaa pystyin käyttämään kasvisuvun lisäksi myös lajinimeä, sillä aiemmin kirjainmäärä oli tiukasti rajattu 27:ään. Ja joka pennun nimi alkaa tietysti kasvattajanimelläni, eli Dollgarden's.

Kuuden viikon iässä pentujen silmät eivät vielä katso ihan samaan suuntaan, 

mutta asia korjaantuu kyllä muutamassa viikossa.

Urhosta tuli Erica Cinerea eli harmaakellokanerva, jota kasvaa luonnossa Keski-Euroopassa. Samalla tyttöä alettiin kutsua Ericaksi, sillä Urho ei enää oikein sovi sen uuteen identiteettiin.
Erica on viehkeä pikkuneiti, jolta toistaiseksi ei ole löytynyt varsinaisia virheitä. Vain valkoinen V naamiossa on sen verran niukka, että sillä ei ehkä tavoitella Best in Show -meriittejä. Mutta jos ei ihan terävimmälle huipulle tähdätä, kissan kehtaa kyllä hyvin viedä näyttelyynkin. Kunhan naamion väri lähiaikoina alkaa tummua, tummat silmänaluset maastoutuvat siihen täysin, ja hiukan surullinen ilme häviää.
Luonteeltaan Erica on reipas ja kiipeää kuin orava. Yleensä se valloittaa kiipeilytelineen korkeimman tason, joka on tähän asti kuulunut joko emolle tai mummolle. Ericaa ei yhtää haittaa, vaikka emo kieppuu sen ympärillä yrittäen löytää itselleen tilaa pennun vierestä. Se vain rötköttää leveästi keskellä alustaa - muut maatkoon missä mahtuvat.
Yritän löytää Ericalle hyvän sijoituskodin, sillä toivon sen myöhemmin jatkavan sukua.

Manu pysyy kerrankin paikoillaan kuvausta varten.

Manun rekisterinimi kalskahtaa komealta: Elettaria Cardamomum. Kasvi on tietenkin kardemumma, eteläintialainen maustekasvi, jonka kaikki leipurit tuntevat. Kutsumanimenä Manu on edelleen voimassa kunnes sen tuleva perhe keksii sille uuden nimen.
Manu on varsinainen kehruukone ja kellii mielellään sylissä. Se on myös vilkas tenava, joka leikkii ja ryntäilee iloisesti ympäri pentuhuonetta. Mutta kun väsy iskee, Manu tepsuttaa mamman maitobaariin ja sammuu emon vatsavilloihin.
Manu on varattu Beatrizille ja Reinalle Herttoniemeen.

Maru on herkuttelija ja pitää erityisesti hyla-kermaviilistä.

Maran kutsumanimestä tuli sukupuolen vaihtumisen jälkeen Maru. Kyllä, samanniminen on se japanilainen kissa, joka ahtautuu erilaisiin laatikoihin youtube-videoissa. Tämä pentu sai kutsumanimensä kuitenkin ihan käytännön syistä, sillä täysin uusien nimien opettelu olisi vienyt kasvattajan pään yhä pahemmin pyörälle.
Rekisterinimeltään Marusta tuli Emilia Coccinea eli emilia, joka on trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla kasvava tupsun näköinen asterikasvi. Maru on pennuista pörröisin karvaturri, suloinen ja leikkisä luonteeltaan. Sille on haussa hyvä ja rakastava lemmikkikoti.

Sylvi osaa halutessaan hurmata ja poseerata supersöpösti.

Myös Saulilla oli nimenvaihdos edessä, kun paljastui, että se onkin tyttö. Sen tuleva omistaja päätti kuitenkin pysyä presidenttisarjassa ja nimetä neitosen Sylviksi. Rekisterinimeksi tuli Elmera Racemosa eli tiukuterttu, joka on Pohjois-Amerikan länsirannikolla kasvava rikkokasvi. Elmera-suvun eri lajeista valitsin racemosan siksi, että se kuvastaa mielestäni hyvin tämän neitokaisen raisua luonnetta. Sylvi ei turhia kainostele, vaan paahtaa pienillä tassuillaan menemään mitä hurjimmista paikoista. Se keikkuu rohkeasti sohvan käsinojan kapealla reunalla kurkkimassa, kun alla joku asioi hiekkalaatikolla. Sylvi on myös yleensä ensimmäisenä ruokalautasen ääressä ja mussuttaa ensin oman annoksensa ja sen jälkeen muiden ylijäämät.
Sylvi on varattu Ristolle Kallioon. Perheessä asustele jo luksuspalveluista ja alati lisääntyvistä kiipeilytelineistä nauttimassa viime kesän pentueen Sakke. Toivottavasti pikkusisko osaa käyttäytyä tulevassa kodissaan...